"Woi, rakas ystäwäni, sinä ainoastaan olet ymmärtänyt minua", koki hän nyyhkytystensä seasta änkyttää.
"Oi Antti! miksi olet minut hyljännyt", sanoi Oskari, ja kyyneleet waluiwat hänenkin silmistänsä.
"Tahdoin sinua tawata kuitenkin, ennen kun ma kuolen", sanoi sairas.
"Sinä käyt kowin säälikseni; woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin", sanoi Oskari.
"Älä minua sure, ystäwäni, minua ei woi kukaan parantaa… Kohta pääsen sinne, jossa suruni ja taisteluni loppuwat… Mutta minulla on eräs asia sinulle ilmoitettawa, ystäwäni."
"Puhu, puhu, rakas Antti."
"Minä pyydän——älä suutu minuun… Minä olen——olen ra-rakastanut Lottaa, rakastanut sydämestäni. Hänen tähtensä jaksoin minä niin paljon, toiwossa että kerran saisin hänet omakseni sanoa … mutta toiwo petti, sekin on yhtenä syynä minun elämäni sammumiseen. Minua on kauheasti kalwanut se asia, kun olen salannut sinulta tämän, mutta nyt olen sen ilmoittanut", puhui Antti wärisewin äänin.
Oskari waaleni. Nähtäwästi ei hän ollut osannut aawistaakaan, että Antilla olisi jotakin salattawaa ollut. Towiin aikaan ei hän kyennyt puhumaan luotuista sanaa, sillä tunsipa hänkin jotakin salanneensa.
"Miksi et, ystäwäni, tätä heti minulle sanonut?" sanoi hän wiimein.
"Mitäpä siitä olisi ollut hywää? Asia on sitä laatua, ett'ei sitä woinut jakaa parhaimpienkaan ystäwien kesken. Minä tyydyn nyt aiwan hywin siihen, että hän on sinun omanasi; sinä yksin ansaitsit hänet saada, eikä kukaan muu.—Sano hänelle minulta terweisiä, että olen häntä rakastanut kuollakseni, mutta älä suinkaan sitä tee, ennenkuin minusta on aika jättänyt… Hän on puhdas sielu ja hän ansaitsee kumppanikseen niin jalon nuorukaisen kuin sinä, ystäwäni, olet", sanoi Antti.