Oskari ymmärsi ystäwänsä täydellisesti. Hän kiersi kätensä hänen kuihtuneen ruumiinsa ympäri, painoi poskensa ystäwänsä kalmistunutta, mutta polttawaa poskea wasten, ja siinä he oliwat sanattomina; ainoastaan poskien wälitse putoilewat kuumat kyyneleet ilmoittiwat, että sydämet tekiwät tuntehikasta työtä.
"Kuinka niiden sinun kertomuksiesi laita on?" kysyi Oskari toinnuttuaan.
"Niitä ei ole enään."
"Ei ole enään! Mihinkäs ne owat joutuneet?" kysyi Oskari säikähtyneenä.
"Ne owat poltetut."
"Poltetut! ja kuka on tehnyt sen?"
"Omalla kädelläni tein sen."
"Runoelmatkin?"
"Kaikki, kaikki owat menneet, ei mitään ole jäänyt."
"Woi kuinka suuren wahingon olet tehnyt! Minä aioin pyytää ne sinulta ja toimittaa painoon."