Juuri näitä ajatellessani tuli tuo peljätty salmi eteen. Mitäpä siinä muuta neuwoa oli, kuin täytyi ruweta wuonaamaan sen yli. Heti rannalta lähdettyä nousi wesi rekeen ja minun täytyi nousta seisomaan. Niin paljon kuin pimeänpäästä mahdollista oli, koetin hewosta ohjata kohtisuoraan uoman poikki. Kuta etemmäksi mentiin, sitä sywemmästi oli wettä. Kaikki keweämmät kapineeni rupesiwat reessä uimaan ja minulla oli täysi työ pitää niitä koossa, etteiwät ne purjehtineet tiehensä. Kowa wirta käwi merestä lahteen päin, ja kun kowa tuuli wielä kiihkeästi puhalsi melkein samalta suunnalta, niin teki se tilani jotenkin kamalaksi. Siitä olin minä kuitenkin wakuutettu, ettei niin kaitaisessa salmessa ole jäänhalkeemaa ja mielenmaltilla ohjasin minä hewosta eteenpäin. Minä seisoin jo polwia myöten wedessä, ja joka silmänräpäys pelkäsin hewosen ja reen, kowan wirran ja tuulen sortamana, kaatuwan. Mutta silloinpa juuri rupesi tulemaan matalampaa ja wihdoin pääsin onnellisesti maalle. Tien löysin pian, jota myöten aloin ajaa eteenpäin.
Kauwan ei tarwinnut ajaa, ennenkun walkea rupesi pilkottamaan. "Tuollahan se onkin odotettawa tuttu mökki", ajattelin minä, ja se tieto tuntui sangen miellyttäwältä, sillä tunnustaa täytyy, että olin jotenkin kontetuksissa kylmän kylwyn tähden.
Minä ajoin sen mökin kartanolle, josta walkea näkyi. Pian huomasin minä, ettei tämä ollutkaan se mökki, mihin tarkoitin. Mutta mikä tämä sitten oli? Katselin ja töllistelin ympärilleni niin paljon kuin pimeässä woi nähdä. Mitä huomasinkaan minä nyt? Minä olinkin tuon riitaisan Matin mökin kartanolla, hänen, joka pahaa soi pikku Tiinan wanhemmille.
Tämä hawainto ei suinkaan ilahduttanut minua, mutta minulla ei ollut walitsemisen waraa, sillä oli niin kylmä, että hampaat kalisiwat suussani. Se tunto minua kowin waiwasi, kun en woinut pikku Tiinalle ja hänen wanhemmillensa tuottaa sitä iloa, jonka olin heille aikonut, mutta mikäpä oli neuwona, se täytyi jättää toiseksi kerraksi; ehkäpä jo huomenna woin heitä tawata. Näitä tuumiessani ja miettiessäni, riisuin hewostani waljaista kerkeämiseen, päästäkseni huoneeseen niin pian kuin mahdollista, lämmittämään kylmästä kangistuneita jäseniäni.
Minä astuin tupaan; se oli aiwan pimeä, ja nyt wasta huomasin, että se walkea, minkä olin nähnyt, näkyi jostain toisesta huoneesta. Minä seisahduin owipieleen ja sanoin umpimähkään hywän=illan, mutta mitään wastausta ei kuulunut; kuuntelin tarkasti, waan ei kuulunut hengen huokua; eipä olisi luullut mökissä olewan ainoatakaan asukasta, ellei tuota walkeaa olisi näkynyt ja jos ei olisi tuossa tuwassa ollut niin ihana lämmin kuin siinä oli.
Kauwan pimeässä oltuani, selweni näköni senwerran, että erotin tuwan perällä olewan owen; se kai wei toiseen huoneeseen ja sieltä kai se walkea näkyi. Kuuntelin taasenkin tarkoin, ja nyt olin sieltä tawantakaa kuulewinani jotakin hiljaista liikettä. Huoneeseen tultuani kolahti owi wasten tahtoani niin lujasti, että itsekin säikähdin sitä. Nyt koetin tawantakaa yskähdellä aina kowemmasti ja kowemmasti, siinä tarkoituksessa, että se kuuluisi tuohon toiseen huoneeseen, ja sieltä sitten tulisi joku walkean kanssa tupaan ja huomaisi minut. Kaikki tämä oli kuitenkin turhaa, sillä ketään ei tullut. Kaikki nämä lukuun otettuani, tunsin olewani hywin tukalassa tilassa.
Wihdoin tein minä päätökseni, ja aioin mennä tuohon salaperäiseen kamariin. Minä lähdin käydä kompuroimaan huoneen perällä olewaa owea kohden. Sen luo päästyäni haparoitsin siitä awainta, mutta mitään semmoista ei siinä ollut, ainoastaan jonkummoinen ripa waan.
Minä lykkäsin hiljaa owea; se aukeni hiljaisesti; ainoastaan hiljainen parahdus kuului ja minä astuin huoneeseen. Siellä oli todellakin walkea, joka paloi talikynttilässä. Sen walossa näin minä ensi silmäyksellä mitä tuon pienen huoneen sisällä oli, waikken kohta käsittänytkään kaikkia asianhaaroja. Kamarin perillä oli wuode, johon oli peitetty jotakin walkoisella lakanalla, mutta mitä, sitä en tiennyt. Wuoteen wieressä oli pieni pöytä, jolla tuo talikynttilä paloi.
Huoneessa oli neljä henkeä: keski=ikäiseltä näyttäwä mies ja nainen sekä kaksi lasta, tyttö ja poika, arwiolta kumpikin alle kahdeksan wuoden. Kun minä astuin huoneeseen, näytti siltä kuin eiwät huoneessa olijat olisi ensinkään minua huomanneet. He oliwat kaikki alakuloisen näköisiä ja kaikin he katsoa tuijottiwat liikahtamatta yhteen ja samaan paikkaan, tuohon, joka oli peitetty sänkyyn walkoisella lakanalla. Minä näin, että miehen leweät ja wahwat hartiat jytisiwät ja leweällä oikealla kädellänsä pyyhkäsi hän tawasta silmiänsä ja nokkaansa; nämä kaikki kai tuliwat jostakin sisällisestä tuskasta.
Kauwan katselin minä heidän salaperäistä ja murheellisen näköistä käytöstänsä—woi mitä se oli—oliko se jotakin wihaa tai koston pyyntöä, sillä olihan heitä sanottu riitaisiksi ja kostonhaluisiksi ihmisiksi? Niin, sitäpä minä juuri en tiennyt, mutta semmoiselta ei se ainakaan minun mielestäni näyttänyt. Koko tuolla pitkällä ajalla ei puhuttu yhtä ainoata sanaa, ja minä unhotin niin oman itseni, etten muistanut omia wasta nähtyjä waiwojani, enkä nykyistä puutteenalaista tilaani ja märkiä waatteitani ja jalkineitani.