"Istukaa, wieras!" kehoitti wihdoin mies tukehtuneella äänellä, ja se tuntui minun korwissani siltä kuin olisi se tullut maan alta.
Minä tottelin kehotusta koneentapaisesti, ja istuin lähellä olewalle tuolille. Sitten taas alkoi sama äänettömyys ja alakuloisuus. Ei mitään liikettä, ei mitään toimintaa; ainoastaan mies silloin tällöin pyyhkäisi oikealla kädellään nokkaansa ja silmiänsä kuten ennenkin.
"Onko mitään onnettomuutta tapahtunut, koska olette niin murheellisen näköisiä?" sanoin minä wihdoin kuiskaamalla.
"On … kowa onnettomuus on tapahtunut", sanoi mies päätänsäkään kääntämättä, pyyhkäisten taas nokkansa.
"Kowa onnettomuus!—no minkälainen, herran tähden?" kysyin minä hätääntyneenä.
"Tuonne taipaleelle ihminen kuol…" yritti mies sanomaan, mutta sanat takertuiwat kurkkuun.
"Hywä Jumala, wai ihminen kuollut? Eipä minunkaan matkustamiseni ollut juuri hääwiä tuolla ulkona … wai ihminen kuollut! Tekö hänet löysitte?"
"Minä."
"Oliko hänellä hewosta?"
"E—ei … mitäs semmoisella…"