Tämän kaiken oli ottanut waariin eräs toisessa pitäjässä asuwa puuseppä. Hänellä oli jo se hywä ominaisuus, että hän oli saanut kunnian tehdä pariin seurakuntaan waiwaisukon, ja ne oliwat niin onnistuneet, että ne kauwan aikaa oliwat menossa ympäristön pitäjissä alin=omaisena puheenaineena. Ei woitu kylläksi ihmetellä, kuinka tuo Parliini oli woinut niin asianmukaisesti kowerrella ja wuoleskella nuo hengettömät almunpyytäjät. Katkenneine sormineen ja kämppäjalkoineen seisoiwat he siinä niin hurskaan ja wiattoman näköisinä, odotellen, milloin joku hywä ihminen jonkun hywän lupauksen johdosta tulisi heille almua antamaan; moni kirkossakäwijä ja wieläpä siwurientäjäkin käwi ihmeellisille waiwaisukoille penninsä panemaan.
Tämmöinen oli se mies, joka tuli M——n seurakuntaan ja laittoi niin, että seurakunta kutsuttiin kokoon, keskustelemaan ja päättämään, eikö olisi jo aika hankkia uusi saarnatuoli. Kun entisen epäkelwollisuus oli jo ennestään tietty, niin arwattawahan oli, että ehdotus otettiin ilolla wastaan ja päätettiin kun päätettiinkin, että uusi saarnatuoli on hankittawa ja että tuo ennestään tuttu Parliini saisi sen walmistaa.
Semmoiset oliwat M——n seurakunnan kellolliset ja saarnatuolilliset olot ja tarpeet, ja semmoisiksi ne nyt muodostuiwat, että uudet piti entisten sijaan laittaa. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä olihan tuo tukaluus käynyt niin sietämättömäksi ja hankalaksi, että oli aiwan mahdoton enään tietää mistään seurakunnallisista säntillisistä oloista, oliwatko ne oikein wai wäärin, wai meniwätkö ne päin männikköön.
Niin se oli. Puutteita oli monenlaisia ja puutehan on aina puute. Kuinka olisikaan ollut mahdollista ilman noita pyhiä wälikappaleita kauemmin elää ja toimeen tulla, sillä olihan niin moni heistä sekä kellon soitoista että saarnatuoleista saarnatuista saarnoista niin paljon elämän ojennusta saanut ja olihan sitten sydän ollut niin kummallisesti hywä kirkosta tultua ja wielä sitten koko wiikonkin, siihen asti, kun pääsi taasenkin uutta elämänsanaa kuulemaan. Eihän se ollut wäärin, waikkapa noita wälttämättömiä wälikappaleita ikäwällä ikäwöitiinkin uudistuwiksi.
Oli joulukuun puoliwälissä, kun tuo merkillinen päiwä M——n pitäjälle sattui tulemaan. Suntio Kolisen asunto oli lähellä kirkkoa, jonka wuoksi siihen jo lauwantai=iltana alkoi wäkeä kerääntyä yösijaa saamaan.
Kolinen oli weisuumies, jopa siihen määrään asti, että hän oli kerran ollut lukkarin waalissakin, pääsemättä kuitenkaan leiwälle, usein oli hän myös lukkarin poissa ollessa hänen sijassansa kirkossa wirkaa toimittamassa ja muutoin oli hän lukkarilla apuna joka pyhä. Tämän tähden oli Kolinen kuwin nuotillinen mies. Melkein aina hän hyräili, kun waan ei puhumista ollut, kulkea kässytellen, molemmat kädet seljän takana.
Jo lauwantai=iltana tuli pitkämatkaisia kirkkomiehiä ja waimoja kirkolle ja pian oliwat kirkon likimmäiset talot täynnä ihmisiä ja kartanot hewosia. Pian kuhahtiwat suntionkin pienenpuoleiset huoneet wäkeä täyteen. Toisia tuli ja toisia meni, ja selwästi näki, että kansaa tuli oikein tulwimalla kirkolle. Olipa siihen syytäkin, sillä uusi isokello oli taasenkin ostettu. Se oli wiime wiikolla juhlallisesti tuotu kirkolle ja ripustettu tapuliin. Sillä ei oltu wielä kertaakaan soitettu, mutta pyhä=aamuna aiottiin antaa sen äänen kuulua kaikelle kansalle ja siten se uudistaa. Sitä kuulemaan ja näkemään oli kansa miehissä rientänyt.
Olipa muutakin uutta kirkolla nähtäwänä, joka myös ihmisissä herätti uteliaisuutta ja lienee monen saanut kirkolle tulemaan. Uusi saarnatuoli oli, näette, tuotu kirkolle. Sitä ei oltu wielä pantu paikoilleen, waan se oli wiety tapulin ullakkoon, jossa se oli halullisien nähtäwänä, Niin, eikö ollut syytä tulla kirkolle?
Noissa olisi jo kylläksi ollut kuulemista ja katsomista, mutta suntiosta se wasta ihmeitten ihme oli. Hän oli ostanut aiwan ihka uuden kellon, ei kirkon kelloa, waan tuommoisen ajan jakajan. Se ei ollut mikään arwoton neljällä kiwellä käypä silinteri, waan oikein tuommoinen kahdeksankulmainen kailetti=kello, joka oli warustettu tiima=, minuutti= ja sekuntiwiisareilla, ja oli wielä päälliseksi lyöpä. Kellon päällä oli lyhyt nuoran palanen, jonka ulkopäässä oli pieni rengas; siitä nykäsemällä sai kellon lyömään milloin waan halutti.
Semmoisen kellon oli Kolinen ostanut juuri hiljakkoin. Montakin kehottawaa syytä oli tuon kellon ostamiseen. Wanha kaapillinen, painoilla käypä lyömäkello oli jo kauwan sitten laannut kaikenni käymästä, waikka painoihin oli leiwisköittäin lisätty kiwiä. Eikäpähän siitä paljon apua ollut sinäkään aikana kun se käwi, sillä hakkuri mennä räplätti noin waan omia aikojaan, huolimatta wähääkään pitkäwartisen heiluin harwoista heilahduksista. Siitä oli seurauksena se että kello oli aina joko edellä tahi jälessä tai seisomassa. Tuommoinen kello käwi wiimein suntion mielestä wirkaansa kelpaamattomaksi, sillä kun se ei tiennyt aikaa, hiljastui useinkin hänen soittonsa, josta hän sai nuhteita kirkkoherralta. Kyllähän suntio oli kokenut laittaa apua tuolle epatolle seinäkellolle, nimittäin laittamalla aurinkokellon tai tiimapölkyn, mutta eipä siitäkään ollut mitään hywää pilwisillä säillä ja jouluaamuna. Monta kertaa oli kelloseppä ollut tuon seinäkellon kimpussa ja laittanut sen käymään, mutta tuskin hän oli talosta poistunut, niin suntio jo huomasi, ettei kello ollut niinkuin sen olla olisi pitänyt, ja yks, kaks, oli kello hänen käsissään, jota hän tirkisteli tietomiehen tawalla joka puolelta, samassa puukon kärjellä wäännellen, rapaten ja kynsien sitä mihin waan puukonkären sai mahtumaan. Semmoisesta menettelystä oli seurauksena, että kello joko lakkasi kaikenni käymästä tahi meni se räplättämällä niinkuin edellä on mainittu.