"Tietäwätkö wanhemmat, missä heidän lapsensa nyt on?"
"Sitä eiwät he tiedä. Tyttö on kai lähtenyt aamulla kylään, jolloin oli wielä kaunis ilma, sittemmin nousi tuommoinen ilma ja samassa luodewesi, ja he luulewat, ettei tyttö ole lähtenyt kylästä … he odottawat häntä wasta sitten kun ilma on asettunut ja wesi laskeentunut.—Kyllä tämän uutisen ilmoittaminen wanhemmille on minulle raskas tehtäwä, mutta Jumalan awulla tahdon sen kuitenkin tehdä … silloin koetan sowittaa rikoksiani, ja pyrkiä sowintoon heidän kanssaan", selitti mies.
Mieleni oli wakaantunut niin paljon, että woin pysyä seisoallani. Käwelin wuoteen luo, missä pikku Tiina oli. Siinä makasi hän niin wiattoman ja murheettoman näköisenä, ja autuaallisen warjon heijastus lepäsi hänen kauniilla kaswoillansa. Minusta tuntui siltä kuin hän katselisi minua, ja hymysuin sanoisi minulle: "Ihmiset puhuwat usein liikojakin", ja: "Toisten Matti on paha … waan wielä hänkin kerran tulee hywäksi".
PALJON UUTTA.
M——n seurakunnassa tapahtui se harwinainen kumma, että yhtaikaa saatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika molemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki mennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä=ääninen pienikello, ja siitä oli kauwan, hywin kauwan, liki neljäkymmentä wuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten kimeä=äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki sielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot pyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa toimissa tarwittiin. Hywin ikäwältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei ollut kuin tuo ainoa kimeä=ääninen, kauwaskuulumaton pikkukello, sillä waikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli. Tosin koetettiin soitoista selwää tehdä sillä tawalla että soiton jälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä esimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran, papinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen=puolen sielukellolle kahdesti, waimonpuolen yhdesti j.n.e.
Mutta waikeaksi käwi noista läppäyksistä tolkulleen selwää saada, sillä olihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti petti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa. Wanhat muisteliwat kuinka toista oli silloin kun isokello oli wielä terwennä. Silloin ei tarwinnut mitään lukua pitää noista ainaisista läppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aiwan helpostihan huomasi asian oikean laidan, kunhan waan kuunteli, alotettiinko isolla tai pienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, wai toisella waan ja kummalla.—Niin, olihan silloin toki toista.—Kyllähän asia niin oli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto=puutetta oli monta erityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina sillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon aikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta aina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt terwennä täyttä wuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka, minkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita.—Huono onni tosiaankin.
Saarnatuoli oli Ruotsista tuotu ja se oli palwellut seurakunnan ensimäisen kirkon yli=ikäiseksi. Kun uusi kirkko rakennettiin ja wanha häwitettiin, muutettiin saarnatuoli uuteen kirkkoon, koska ei luultu nykyaikana woitawan niin runsaasti koristettua saarnatuolia saada. Se oli kahdeksankulmainen, suorakylkinen töselö. Joka kulmauksessa oli runsaasti koristellut, nakerrellut ja kowerrellut patsaat; olipa niihin laitettu pieniä pulleanaamaisia enkelin kuwiakin siipineen, joiden posket oliwat niin punaiset, että luuli weren niistä tipahtawan. Patsasten wäliin oli maalattu apostolien kuwia wirkamerkkeineen, ja mihin waan oli sopinut, oli leikattu anturakengänpohjan muotoisia sywennyksiä. Aikoinaan oli saarnatuolissa ollut runsaasti kultauksia, mutta nyt näkyi siitä waan enään joitakuita keltaisen näköisiä likaisia pilkkuja, joista tarkasti katsoen kiilsi joitakuita pronssinnäköisiä jytysiä. Yleensä oli siitä muutkin maalaukset kuluneet ja lohkeilleet, niin että kittaukset ja pohjustamiset oliwat yleisenä wärinä, jonka tähden se kaukaa katsoen näytti likaiselta liitumöhkäleeltä.
Semmoinen oli se saarnatuoli, joka oli jo yhden kirkon wanhentanut ja joka oli uuttakin palwellut jo lähemmäs sata wuotta.
Tällä pitkällä ajalla oli se käynyt hywin wanhanaikuiseksi ja ränstyneeksi. Eipä siinä kyllä, että se oli alkuperäisen wärinsä ja merkityksensä kadottanut, mutta se oli myös käynyt liitoksistaankin hataraksi. Sillä kun pappi oikein innostui saarnassaan, riuhtoen ja rytkien saarnatuolin laidasta, ritisi ja ratisi tuo pyhä sija kaikista liitoksistaan ja saumoistaan, niinkuin pärekori. Tämän tähden oliwat seurakuntalaiset jo kauwan ääneensä lausuneet sen mielipiteen, että uusi ajanmukaisempi ja lujempi saarnatuoli olisi entisen sijalle hankittawa.
Käwipä sitten niin, että ulkopitäjäläisetkin oliwat tuon puutteen huomanneet, osaksi omasta näkemästään, osaksi kuultuaan seurakuntalaisien tyytymättömyyden wanhaan saarnatuoliinsa.