"Hän on kai tuossa wuoteessa tuon lakanan alla?"
"Niin on. Me olemme monta tuntia häntä hieroneet, koettaen saaha hänet wielä henkiin, mutta kaikki on ollut turhaa", sanoi waimo, sillä mies ei woinut mielenliikutuksensa wuoksi puhua. "Haluttaako wieraan häntä katsoa?" jatkoi hän sitten, ja samassa nosti hän peitteen pois wainajan kaswoilta.
"Herra Jumala!" huudahdin minä äkkiä niinkuin salama—"pikku Tiina, tuo hywä lapsi!…"
Samassa horjahdin minä herwottomana takaperin tuolille, josta juuri olin noussut seisaalleni, nähdäkseni paremmin wainajaa. Siinä wapisin minä niinkuin haawan lehti, enkä woinut sanaa suustani päästää, niin sywän waikutuksen tuo äkkinäinen ja odottamaton hawainto teki minuun.
Samoinpa näkyi muittenkin laita olewan, sillä mies purskahti ääneensä itkemään, ja kun waimo yritti pitkäksi palanutta kynttilän kartta hypein niistämään, wapisi hänen kätensä niin, ettei hän woinut sitä toimeen saada; molemmat lapset myös nyyhkiwät, jota en minä ollut heidän ennen nähnyt tekewän.
"Hywä Jumala…! oletteko tekin tunteneet tuon lapsiraukan?" sanoi waimo matalalla wärisewällä äänellä.
"Olen moneenkin kertaan. Tawatakseni häntä ja tuottaakseni hänelle iloa hetkeksi, ehätin melkein hengen kaupalla hänen luokseen; sattumus ohjasi minut tänne ja täällä tapasin minä hänet hengettömänä", sain minä waiwalla sanotuksi.
"Ja mi-minä … Jumala minua armahtakoon… Minä olen heitä sydämestäni wihannut ja—ja pyytänyt heille kostoa", änkytti mies.
"Suokaa anteeksi, mutta mieleni tekee kysyä: mikä on ollut syynä wihaanne ja kostonpyyntöönne, koska warmasti tiedän, etteiwät he ole koskaan teitä wihanneet?" sanoin.
"Minä en ole wielä kenellekään … mutta nyt on sydämeni nöyrtynyt ja awonainen, että woin kaikki … syytä ei ole heissä ensinkään … wika on minussa.—Nuorina ollessamme ra-rakastuin minä hänen waimoonsa, mutta hän hyljäsi minut ja otti Antin. Siitä saakka on musta ja ilkeä kostonpyyntö maannut aina mielessäni… Woi minua!" selitti mies awonaisesti.