Nämä oliwat täydessä naimaijässä olewaa nuorta wäkeä ja olipa heidän joukossaan pari morsiuspariakin. Saattajana tahi johtajana oli heillä Tuiweroisen Tiitus, lyhyt, mustanwihakka miehen paaru. Hän oli naimaikäänsä katsoen mennyt jo yli onnensa, mutta siitä huoli Tiitus wiisi. Hän tahtoi waan olla siellä, missä muutkin nuoret oliwat, eikä yksiäkään kysyjäisiä, kuulijaisia ja häitä ollut, joissa Tiitus poika ei olisi ollut parhaana miehenä, eikäpä mitään muutakaan, joka waan oli jotakin uutta. Yleensä häntä pidettiin asiantuntewana miehenä, sillä hän oli kulkenut enemmän maailmaa kuin muut paikkakuntalaiset. Hän oli kerran käynyt Jywäskylän kaupungissakin ja siitä oli hän jotenkin ylpeä, sillä kun hän kertoi noita matkahawainnoitansa, alkoi hän tawallisesti kertomuksensa näillä sanoilla: "Kun minä etelässä käwin".
Niin, semmoista joukkoa se oli, joka nyt tuli suntion uutta kelloa katsomaan. Jo ensi ottosista huomattiin, etteiwät nuo ohwakkaat wieraat olleet suntiolle oikein mieluisia, sillä heti heidän tultuansa tuli hän tawallista tarkkaawammaksi, miettiwämmäksi ja wähäpuheisemmaksi; hyräileminen lakkasi heti niinkuin tulpan olisi suuhun lyönyt.
"No, missä se on? Eihän tuota näy koko kelloa", sanoi eräs suulas tyttö, seinille katsella tirkistellen.
"No woi! Etkö tuota nyt näe…? Tuollahan se on kellokaapin wieressä peräseinällä… Minä näin sen heti kun huoneeseen tulin", sanoi Tuiweroisen Tiitus, ihmetellen tytön näkemättömyyttä.
"Woi herranen aika, tuommoinenko se waan onkin? Noin pieni … ei seulankaan kokoinen", sanoi joku joukosta ja koko joukko meni perälle huonetta ja kaikkein silmät oliwat tähdätyt kelloon.
"Minkälainen se sitten sinun mielestäsi pitäisi olla?" kysyi suntio jotenkin äreästi.
"En minä häntä oikein tiedä, mutta minä luulin, että se on tuommoinen kaapillinen…" sanoi puhuja hämmästyksissään.
"Kaapillisten kellojen aika on ollut ja mennyt", murahti suntio.
Tätä wiimeistä suntion tyytymätöntä lausetta eiwät kellon tarkastajat näyttäneet ensinkään huomaawan; he eliwät waan omaa elämäänsä ja pitiwät omaa menoansa.
"Onpa se sentään soma kello … noin pikkunen ja kiiltäwä ja—ja noin paljon wiisareita", sanoi joku joukosta.