"Eikä ole."
"Mutta tosiaankin. Minäkin olen kuullut, että Kolisella on uusi ja kummallinen kello, missä se nyt on?" sanoi joku kirkkomies.
"Kyllä kaiketi se on niin koreasti herennyt käymästä", ehätti Tiitus sanomaan, nauraa wirnistellen.
"Kuulithan sen, ettei se ole … mutta eihän sitä toki kaikille— luuletko tapuliin pääsewäsi?" sanoi suntio ja hän oikein wapisi hätäymisensä tähden.
Aamu rupesi walkenemaan ja ikäwä seinäkellon juttu haihtui wähitellen. Suntio alkoi käydä lewottomaksi ja lupauksen lapset wielä lewottomammiksi. Rauhattomana käweli suntio paikasta toiseen ja katsoi tawasta akkunasta ulos, nähdäksensä missä määrin päiwä walkenee ja tietääksensä, mitä aika on kulunut. Nähtäwästi ei hän uskaltanut tuolta kellomieheltäkään tulla kysymään, paljonko kello on, sillä hän älysi, ettei hän woi sitä niiden huomaamatta tehdä.
Ei ollut wielä hetikään selkeä päiwä, kun suntio alkoi tukkia turkkia päälleen.
"Joko sitä lähdetään?" kysyi joku luwattu.
"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", hyräili waan suntio ja samassa otti hän tapulin awaimet naulasta.
Tämä oli merkki lähtöön. Kuumeentapaisella kiireellä hakiwat kaikki wöitään ja kintaitaan, ja niin sitä lähdettiin. Paljon oli siinä wäkeä, wanhoja ja nuoria, arwokkaita ja arwottomia, aina sen mukaan, minkälaisessa yhteydessä mikin oli suntion kanssa; Sydänmaan Jussi oli myös muiden joukossa—tiettypä se. Paljon oli semmoisiakin, mitkä eiwät ensinkään olleet saaneet minkäänlaista lupaa, mutta yhtäkaikki oliwat lyöttäytyneet matkaan, toiwossa, että joku hywä onni toimittaisi heille tapuliin pääsyn. Niiden joukossa ei waan Tiitusta nähnyt. Juhlallisesti ja arwokkaan näköisesti asteli suntio hitain askelin edellä ja hälisewä joukko meluten jäljessä. Hänen oikeassa kädessään heiluiwat renkaista toisiinsa nahkahankilla yhdistetyt isot tapulin awaimet ja wasemmassa kainalossa oli hänellä iso kappale wanhaa hamppuwaatetta, luultawasti jostakin wankasta alustasta.
"Mitä tuolla waatteella teette?" kysyi eräs keski=ikäinen mies, juosta sipasten suntion siwulle.