Samassa hän otti esille tuon waarattoman hurstiresunsa, laitteli telineitä joistakin siellä olewista pölkynpäistä ja laudankappaleista kellon alle, kiipesi niiden päälle ja alkoi resullansa pyyhkiä kuuraa kellosta. Sitä teki hän niin suurella tarkkuudella kuin suinkin mikä muu puhdistaja hywänsä. Hän kallisteli päätänsä ylös ja alas, kuikisteli kellon sisälle ja päälle, etteihän waan mihinkään olisi jäänyt tuota kaitahista kuuraa, ja mikä wielä pahempi olisi ollut, jotakin karwaa tuon ajattelemattoman ja wähätietoisen miehen turkin hihasta.
"Tällä tohtii … tästä ei lähde mitään waaraa—tästä ei lähde karwoja … mistäpä lähti, kun siinä ei niitä ole… Senkin ryökäleet owat niin ajattelemattomia, mutta ette sitä wasta turwakko kädessä…" tuumaili suntio kelloa pyyhkiessään.
"Jopa se on kaunis kello!" sanoi joku, kun kello tuli pyyhityksi.
"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi suntio telinettä purkaessaan.
"Kunpa se nyt tulisi!" sanoi hän sitten ja katsoi luukusta pappilaan päin.
"Kuka tulisi?"
"No se kirkkoherra."
"Sittenkös wasta soitetaan, kun kirkkoherra tulee?"
"Sittenpä tietenkin."
"Kyllä wielä sitten saadaan odottaa … kello ei ole wielä kuin puoli yhdeksän", sanoi eräs mies kelloaan katsoen.