"Mönkön muori on jo nähnyt unta, että se särkyy."
"Kyllä taitaa muori horista."
"Harwoinpa se muori on horissut … onpahan tiennyt entisten kellojen särkymisen tarkalleen", sanoi Tiitus luottawasti.
Kaikkia alkoi kyllästyttää nuo wäittelemiset. Oli moittijoita jos kiittäjiäkin niin kellolla kuin saarnatuolillakin. Jos joku kiitti tahi moitti, oli wastapuolueella aina wastawäite walmiina.
Mentiin kirkkoon. Jumalanpalwelus oli hywässä menossa, mutta kirkossa ei ollut monta henkeä; sen enemmän oli niitä ullakossa ja sen ympärillä, kuulemassa ja näkemässä jotakin uutta.———
Särkyikö sitten tuo kello, jolle Mönkön muori oli tuhoa uneksinut ja johon Tiitus niin lujasti luotti?—Särkyihän se; ei kestänyt täyttä wuottakaan.
KERON HEIKKI.
Niinhän se oli Keron Heikin laita kuin monen muunkin kansalaisen. Usean heistä täytyy aiwan wähästä, jopa aiwan tyhjästäkin alkaa elämänsä, sillä eiwät kaikki synny perinnöllisenä ja rikkaana talon isäntänä. Pienen ja welallisen talon kuudes lapsi oli Heikkikin. Pienestä pitäen koki hän toisien wanhempien sisarustensa kanssa olla wanhemmillensa apuna kaikenlaisissa askareissa ja taloudellisissa töissä, sillä kaikki wähäisetkin woimat tarwittiin pitää alituisessa liikkeessä, jos mieli oli karusta maasta saada perheelle niukka elatuksensa. Tämä oli pojalle terweellinen koulu, sillä ruumiillista työtä tekewän kansan menestys riippuu juuri siitä, kuinka hän on oppinut työtä tekemään ja mitenkä hän työnsä tekee. Tässä maamiehen kowassa koulussa oppikin Heikki ajanpitkään mitä kunnollisimmaksi ja kätewimmäksi työntekijäksi ja tämä pätewyys huomattiin hänessä jo aikasin.
Niin. Eihän siinä mitään erinomaista ollut. Heikki eli, oli ja warttui waan sekä ijässä että työnteossa, niinkuin muutkin ihmiset ja sehän ei ole mitään outoa. Mutta Heikin kehittyminen mieheksi tapahtui niinä aikoina, jolloin siwistys sanoma= ja muun kirjallisuuden kautta alkoi kirkkaan kynttilän tawoin tunkeutua sywimpiin kansan kerroksiin, lewittäen lämpöä ja waloa karkeitten sarkanuttujen alle. Moni epäili ja wastusti tätä uutta ilmiötä, mutta siellä ja täällä löytyi aina joku, jonka sydän ikäänkuin itsestänsä oli awonainen waloa wastaanottamaan. Nämä sitten rupesiwat woimiensa mukaan sitä lewittämään ympäristöllensä, puuhaten yhtä ja toista hyödyllistä laitosta, mikä waan edisti heidän tarkoituksiaan.
Heikki oli niiden joukkoon kuuluwa, joiden henki kaipasi ja himoitsi tietoja. Tämä taipumus huomattiin hänessä jo aikaisin, sillä hän haki kirjoja lainaksi mistä waan sai, joita hän sitten jouto= ja lomahetkinään suurella uteliaisuudella luki ja tutki. Hän oli wähäpuheinen ja hywin siiwo luonteeltaan. Wanhempiaan totteli hän kaikissa, eikä tehnyt heidän mieltänsä wastaan pienimmässäkään asiassa. Hän ei käynyt kylissä paljon koskaan, sillä hän sai aikansa hupaisesti kulumaan kirjojen ääressä.