"Pöhöh! Eikö sen parempi; hänestä ei tarwitse pitää suurta lukua, eikä hänen sanoistaankaan. Totta kyllä on, että hän on rikas, mutta siinäpä se sitten onkin. Hän ei pidä mistään muusta lukua kuin tawaroistaan, joiden päällä hän istuu kuin tonttu, ja niiden tähden luulee hän olewansa paras mies pitäjässämme, waikka on tyhmä kuin pässi. Rahoistaan pitää hän niin kowasti kiinni, että ennen antaa sormen pois kädestänsä kuin yhdenkään pennin.—Ei kukaan tarwitse paremmin lainakirjastoa kuin hän ja hänen laisensa. Tiedänpä warmaan senkin, etteiwät kaikki ajattele niinkuin hän", selitteli waimo innokkaasti.
"No … no… Tuntuu siltä kuin olisit oikeassa. Onpa ihme kun ei tuo asia ole minulle ennen selwinnyt!——Minä koetan asiaa punnita tyynemmin", sanoi Heikki.
Mitä Hanna sanoi olikin ihan totta. Kaikki oikein ajattelewat ihmiset oliwat jo oppineet kunnioittamaan molempia, sekä Heikkiä että Hannaa rehellisinä, ymmärtäwäisinä ja työtelijäinä ihmisinä, ja pitämään heitä oman onnensa seppinä. Ihmeensekaisella kunnioituksella huomasiwat he, kuinka pian nämä tyhjästä alkaneina oliwat perustaneet itselleen riittäwän ja wieläpä hywänkin toimeentulon. Päälliseksi ei oltu Heikin sinä ilmoisna ikänä nähty olewan juowuksissa, waikkei hän wiinan maistamatonkaan ollut. Tämä lisäsi wielä suuressa määrässä kunnioitusta Heikkiä kohtaan.
Näin oikeastaan oliwatkin asiat, waikka tosin löytyi paljon semmoisia tyhmiä, jotka eiwät antaneet arwoa millekään muulle kuin sille, joka oli yli tarwettensa saanut haalituksi kokoon rikkauksia. Semmoinen oli Kälppilän isäntäkin, ja sen nojalla teki hän kuntakokouksessa tuon tyhmyytensä, joka loukkasi niin Heikin itsearwonsa tuntoa, ettei hän ollut siitä selwitäkään.
Heikkiä helpotti niin tuo waimonsa puhe, että oli kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen seljästänsä. Kuta enemmin hän mietti asiaa, sitä selkeämmäksi käwi, ettei hän millään muulla kuin waimonsa esittämällä tawalla woinut saada lainakirjastoa kylään.
* * * * *
Joku wuosi on kulunut. Sillä wälillä on Heikki koettanut kaikilla mahdollisilla keinoilla kypsyttää asiaa. Hän on itse puolestansa pannut lainakirjaston pohjarahaksi kolmekymmentä markkaa ja kehoittanut muitakin uhraamaan roponsa yhteisen hywän eduksi. Mutta moni ei kuule häntä, moni ei seuraa häntä. Hän on kirjoittanut listoja ja jakanut niitä mielestänsä sopiwille henkilöille, johon jokainen asiaa harrastawa henkilö woisi merkitä roponsa, mutta ei niihin tullut monta markkaa. Usein sai hän kaikkien waiwainsa ja puuhainsa palkkioksi kuulla kaikenlaista hienoa iwaa ja pilkkaa, mutta niitä ei Heikki ollut kuulewinansakaan eikä piitannut niistä yhtään mitään, sillä hän luotti asiansa oikeuteen.
"Tämä keino ei kelpaa warojen kokoamiseen, minun täytyy muuttaa menetystapaani, jos on mieli asiasta jotakin tulla", sanoi Heikki eräänä iltana waimollensa työstä tultuansa.
"No, minkälaiseksi?" kysyi waimo.
"Täytyy lähteä mies mieheltä suullisesti rahapenniä anelemaan, sillä listat ja kehoitukset niihin panoksensa kirjoittamaan eiwät näytä mitään waikuttawan", sanoi Heikki.