Tällä tawalla ja näitä miettien oli Heikki tullut ensimäiseen syöttöpaikkaan. Kärryistä alas astuissaan tollahteli hän sinne tänne, mutta hän uskotteli waan jalkansa kärrissä istumisesta tampeentuneen. Kun hän oli hewosensa riisunut ja laittanut suojaan syömään, meni hän itse huoneeseen. Huone oli lämmin, sillä siinä oli wasta leiwottu. Heti huoneeseen tultuansa pani hän penkille maata ja nukkui kohta. Kuitenkaan ei hän nukkunut paria tuntia enempää, sillä hänen piti olla huomenna kotona, jonka wuoksi hänellä oli matkan huolet. Kun hän nousi ylös, oli hänen päänsä oudosti raskas ja kipeä. Wilunwäreet karsiwat pitkin selkäpiitä, waikka hän oli maannut lämpymässä tuwassa. Kuitenkaan ei hän näiden tähden ollut matkaan lähtemättä.
Kolkko tuuli oli pikemmin yltynyt kuin masentunut, ja yhtenä pyrynä toi se mukanaan utusadetta. Läpimärkänä lämpimässä huoneessa nukkuessaan oli hän ikäänkuin ollut jonkinmoisessa lämpymässä hauteessa ja niin saawuttanut jonkunlaista näennäistä lämpimyyttä. Mutta kun hän nyt tuli kylmään, wireään tuuleen ja sateeseen, tuntui siltä kuin hänen ruumiinsa ympärillä olisi ollut kokonainen jääwuori. Kylmä tuuli puhalteli waan lakkaamatta, yhä enemmän jäähdyttäen märkiä waatteita ja samassa häntä itseäänkin. Wiimein tämä enenewä kylmyys käwi aiwan sietämättömäksi. Hän wärisi ja wapisi niin että hampaat suussa kalisiwat. Kun hänen oli kylmän ja wärisemisen tähden mahdoton kärryissä pysyä, koetti hän käwelemällä lämmintänsä hankkia, mutta eipä siitäkään suurin apua ollut.
Wiimein muisti Heikki tuon kauppamiehen antaman pullon; sehän oli annettu hänelle matka=ewääksi ja juuri kylmän waralta. Hän muisteli, kuinka hän ei ennen hewosensa syöttämistä ensinkään ollut tuntenut mitään wilua, waikka hän silloinkin oli ihan wesilieoksi kastunut ja waikka tuuli oli yhtä kylmä ja ankara kuin nytkin: kaikki tuo silloinen lämpimyys ja hywinwointi oli noiden kolmen ryyppytillikan ansio aiwan warmasti. Eihän mitään haittaisi, jos hän hakisi tuon pullon ja ottaisi pienen kulauksen wärisewän sydämensä lämmittämiseksi; ei suinkaan tarwitse sen wuoksi itseään juowuksiin juoda——ei suinkaan.
Näitä mietti Heikki itsekseen hewosen jäljessä käwellen ja wäristen. Hän koetti kömpiä kärryihin, mutta hän oli niin köntistynyt, että hänen oli mahdoton sinne päästä hewosen käwellessä. Sittenkun hän oli seisattanut hewosen, kömpi hän kuormansa päälle ja kaiwoi sieltä esille pullonsa. Se oli niin lujaan tulpattu, että näyttipä melkein mahdottomalta saada sitä auki semminkin kun hänen kätensä oliwat kowin kontassa. Täytyi ottaa puukko tupesta ja sillä wähin erin murtaa tuo kitsas tulppa.
Heikin sydän ilostui tulpan auki saatuansa; olipa niinkuin hän olisi jo puoleksi pelastunut kaikesta kylmyydestä ja wilusta. "Otan kuin otankin tuosta tilkan kauheaan wiluuni—eipä tässä nyt ole ketään näkemässä— mutta ei paljoa, ei paljoa, sen werran waan, että wähän lämpenen", mietti hän itseksensä ja hän otti.
Melkein heti tuntui se mukawasti ja wirkistäwästi kiertelewän ja waikuttawan sydänalassa. Ei kauwan wiipynyt ennenkuin sen waikutus rupesi parantamaan hänen kurjaa ja sietämätöntä tilaansa.
Waikka tuntuikin nyt niin paljon paremmalta, ei Heikki ollut täydellisesti tyytywäinen nykyiseen oloonsa: wielä oli wähin wilu, wielä tuntuiwat jäsenet kankeilta ja köntittyneiltä, wielä tuntui tuuli ja wihmowa sade kylmältä, niin—wielä, wielä.
Tämmöistä waillinkia joka paikassa itsessään tuntien, päätti Heikki wielä naukata pullostansa; olihan siinä nyt hywä saanti, kun tulppakaan ei ollut enään lujassa. Hän otti pullonsa esille ja kallisti. Pullon awonaisesta kaulasta oli hywä tulo ja Heikin suu pullahti niin täyteen, ettei sinne olisi pisarettakaan enempää mahtunut. Tämmöinen oli Heikin tarkoitus ollutkin, että se kerrankin kylläksi asti auttaisi, sillä olihan hän selwästi huomannut edellisen ottamisen liian wähäksi.
Niin Heikki.
Pian tuliwatkin tuon oiwallisen lääkityksen ja runsaan otoksen seuraukset näkywiin. Sydän lämpeni niin pian, hampaat lakkasiwat kaikenni kalisemasta ja wiimeisetkin wilunwäreet katosiwat kuin kaste maahan. Ei nyt ollut yhtään kylmä kärrissäkään ollessa ja jäsenetkin tuntuiwat niin mukawasti lämpenewän ja notkistuwan. Kolkko tuulen wihuri ja sade eiwät tuntuneet ensinkään kylmältä; päin wastoin tuntuiwat ne sangen wirkistäwästi huuhtelewan hänen oudosti kuumia kaswojansa, kummallisesti kihisewää päätänsä.