Tähän saakka oli hewonen käwellyt oman tahtonsa mukaan, Heikin wähääkään sitä kiirehtimättä. Mutta nyt ei ollut hänen mielestänsä saman tekewä miten hewonen kulki, sillä eihän hän tällä tawalla kulkien määrä=ajalla kotiin pääsisi. Hän otti suitsiperät käteensä ja roppasi niillä wireää hewostansa. Hewonen säikähti tuota noin äkkinäistä tapain muutosta ja alkoi täyttä wäkeänsä kiitää eteenpäin. "Hih!" kiljahti Heikki, heiluttaen suitsiwarsia päänsä ympäri.
"Hih waan!" kiljahteli Heikki tawasta edelleenkin. "Mutta kerta wielä … wähän wielä … sehän tuntui tekewän niin hywää … wähän waan … —ei paljoa…" höpisi Heikki itseksensä, kaiwellen pullon tulppaa, samassa kun hewonen oli masentunut käwelemään. Sen käsiinsä saatuansa naukkasi hän siitä taasenkin, noin waan wähäiseksi lisäksi entiselle.
Nyt tuli hänen nykyinen olonsa entistä ehommaksi. Tuuliko nyt wai satoi, oliko nyt kylmä tahi lämmin, menikö hewonen taikka oli menemättä, kaikista noista huoli Heikki wiisi. Hänen päänsä tuntui hirmuisen raskaalta ja siellä suhisi, paukutti ja jyskytti niin ankarasti. Hewonen käwellä jurpotteli aiwan niinkuin itse tahtoi, sillä Heikki ei häntä nyt kiirehtinyt.
Heikkiä rupesi nyt kowasti wäsyttämään. Hän nuokkui ja nokahteli kikkerän kuormansa päällä, pitäen suitsia kädessään; wihdoin nukkui hän täydellisesti. Tuolla waapperalla asemalla istuallaan nukkuissaan retkahteli hänen herwoton ja holtiton ruumiinsa sinne tänne ja wähimmässäkin nytkäyksessä oli hän waarassa pudota päätänsä myöten kärryistä alas.
Nyt alkoi jo ilta hämärtää ja Heikki oli tullut oman pitäjänsä piiriin. Useita taloja oli hän tällä tawalla kulkiessaan jo siwuuttanut, mutta wielä oli lyhykäinen metsätaiwal kuljettawana, ennenkuin tultiin pitäjän kirkonkylään.
Tunnoton ja tiedoton matkustajamme oli hewosineen tullut nyt tälle metsätaipaleelle. Sen keskipaikoilla oli tiessä isonlainen syöte, johon Heikin kärryratas sattui jytkähtämään. Samassa silmänräpäyksessä kun se tapahtui, puukkasi Heikki päätänsä myöten maantien ojaan. Kun hänellä oli suitset kädessään, putosiwat ne hänen mukanaan maahan; hewosen käwellessä meniwät suitsiperät kärrynrattaan alle ja hewonen seisahtui tiepuoleen.
Oitis heräsi Heikki pudottuaan. Kaikeksi onneksi ei hänelle pudotessaan käynyt sen pahemmasti, kuin että hän kastui wetisessä maantien ojassa märkääkin märjemmäksi. Kaikin woimin yritti hän nousemaan ylös, mutta se oli peräti mahdoton. Jalat oliwat weltot ja koko ruumis oli niin raukea ja herwoton, ettei siinä tuntunut olewan hituakaan mitään woimaa eikä holttia. Jos hän pääsikin kömpimään wähän kontalleen, niin pää oli niin raskas ja sitä wiemasi niin hirweästi, että kun se tuli wähääkään ylemmäksi muita ruumiin osia, kaatui se mihin päin tahansa ja samassa wei se muutkin raajat mennessään.
Nähden kaikki ylösnousemisensa yritykset turhiksi, sai hän wiimein suurella waiwalla ryömityksi maantien ojan toiselle puolelle. Osaksi oli hän jo muutenkin selwinnyt enimmästä humalasta, mutta tuo putoaminen ja kylmä kylpy selwitti häntä wielä enemmän; sentähden olikin hän jo täydellä toimellaan, mutta liikkumaan ei hänellä ollut woimaa, eikä hän päässyt paikalta päkähtämään.
Siinä mietti nyt Heikki raiska surullista ja owelaa tilaansa. Hän muisti, ymmärsi ja käsitti kaikki, millä tawalla tämä turma oli hänelle tullut. Hän itse, eikä kukaan muu, oli tähän alentawaiseen onnettomuuteen syynä. Kowa häpeän tunne ja sydämen kipu waiwasi häntä nytkin jo, waikkei hän ollut aiwan selwäkään.
Tietä myöten näki Heikki tulewan jonkun miehen. Ennenkuin hän oli tullut kohdallekaan, rupesi Heikki pyytämään häneltä apua.