Kortit jaettiin ja mielenkiiholla odotti kukin, että he nyt saisiwat ratkaisewat waltit.
"Minä tikkaan", sanoi Longman, lyöden rystysensä pöytään, sittenkuin hän oli saanut jaetut kortit käsiinsä.
"Minä myös", sanoi Lewenius, lyöden rystysensä pöytään, että joistakuista rystysistä nuljahteli nahka pois. Eihän kummakaan, olihan nyt saatawissa kahdeksankymmentä markkaa, jotka eiwät nykyään ole noin waan ilmanaikojaan oksalta otettawia. Kummallakin oli waltteja, paremmasta arwosta kuin lattialle pudonnut leipäpalanen——niin oliwathan he joitakin onnenpoikia.——Toiset towerit ilmoittiwat siwumenneen ja löiwät korttinsa pöytään.
Kahden kakolle jäiwät nyt Lewenius ja Longman, taistelemaan kuka kassan perisi.
Lewenius löi ensin. Hänellä oli esikoisena patakuningas, joka maa oli silloin walttina.
Longman pisti sen ässällä.
Innostuneena toi Lewenius esiin patanikun, mutta Longman lähetti sen silmille rouwan samaa maata.
"Pelastan ainakin itseni … pistäpäs tuo jos woit", sanoi Lewenius, wiskaten patawiitosen esille.
"No, tottapa tuon kymmeninen ainakin häwittää", sanoi Longman, wiskaten kymmenisensä esille.
Lewenius käwi tuhkan harmajaksi. Hän keikahti taapäin paljon juhlallisemman näköiseksi kuin hän ennen koskaan oli tänä iltana ollut.