"Ei, ei se käy laatuun … kuule nyt…! ymmärräthän tuon itsekin…" hätäili waimo.
"Anna minun olla!"
"En minä woi antaa … että kerkiäisin wähänkään huoneita siiwota…
Woi, woi, nouse nyt!"
"Mene tuosta tiehesi woiwotuksinesi" sanoi mies ja kääntyi taas toiselle kyljelle.
Kun waimo näki kaikki waiwansa turhaksi, rupesi hän hiljakseen itkeä nyyhkimään.
Kuitenkin oli Longman herännyt waimon miestänsä herätellessä. Hän rupesi hieromaan silmiänsä ja tirkistelemään ympärillensä. Toinnuttuaan niin paljon, että hän tajusi, missä oli, alkoi hän kömpiä ylös.
"Ohhoh, hoh, hoh, hoh! Saakelin raskaaltapa nyt pää tuntuukin", ähkyi hän ylös kömpiessään. Toikkaroiden sinne tänne, löysi hän wihdoin semmoisen tuolin, johon hän woi istua. Hän otti kellon taskustansa ja silmäsi siihen.
"Yhdeksän ja wissiin aamua. Jopa nyt olisi aika lähteä liikkeelle. Täällä on illalla warmaan ollut hauska elämä, luulen ma", sanoi hän sitten, kääntyen nyyhkiwää waimoa kohden.
"Siltä se näyttää", sanoi waimo wesissä silmin.
"Ei nyt sowi … kyllä nyt pitää nousta… Nouskaa joka sorkka ja pian!" rupesi Longman äywästämään, kolhien samassa itsekutakin jokseenkin säälimättömästi saappaansa kärjellä.