Tämmöisiä asioita pyöri waimon mielessä koko pitkän yön. Jos hän jolloinkin yritti menemään jonkinlaiseen unenhorrokseen, räjähti silloin aina jokin melunpuuska toisesta huoneesta hänen korwiinsa. Silloin säikähti hän niin kowin, että tuntui siltä kuin kylmä wesi=ämpäri olisi walettu pitkin selkää. Siihen wielä lisäksi tuli se, että lapsi usein heräsi ja äänteli kimakasti, sillä tämäkin oli tullut sairaaloiseksi alinomaisen lewottomuuden tähden. Silloin aina koki äiti nousta istualleen wuoteen laidalle, waalimaan ja hoitelemaan pienokaistansa. Surkumielellä säälitteli hän lapsensa kärsimistä ja siinä samassa tunsi hän omassa sydämessäänkin sanomatonta murhetta ja tuskaa—niin, olihan hän äiti.
"Woi, hywä Jumala, tätä menoa ei woi kestää kauan… Eiwäthän nuo toki ennen ole tuommoisia olleet … asia näyttää waan pahenewan … niinhän se on: joka ei parane, se pahenee.——Woi minkälaista meteliä he pitäwät … siellä mahtaa siiwo olla. Pitäisi lähteä heitä katsomaan ja herättelemään, sillä muut ihmiset owat jo aikoja olleet ylhäällä ja pian alkaa pyrkiä heitä tänne asioilleen. Muita päätäni niin huimaa ja pyörryttää, ja koko ruumiini tuntuu woimattomalta ja raukealta, kuinka woinkaan nousta ylös?" ajatteli ja tuumi kärsiwä waimo itseksensä päiwän jo korkealla ollen.
Näitä tuumiessaan hinasi hän itsensä lattialle ja yritti nousemaan seisaallensa, mutta korwat rupesiwat niin kummallisesti soimaan, sihisemään ja sähisemään. Päätä pyörrytti, maailma musteni silmissä ja hän lätistyi wuoteen wiereen lattialle. Kuitenkin oli hänellä niin paljon tajua ja woimaa, että hän woi hinata itsensä wuoteesen takaisin. Siinä hän koki silmiänsä ummessa pitäen selwitellä ja toinnutella itseänsä. Onneksi oli wuoteen wieressä tuolilla wesikarahwiini, ja kun hän sai siitä suurella waiwalla juoduksi lasin wettä, tointui hän äsköisestä huimauksesta. Warowasti nousi hän nyt ylös, ja saatuansa waatteet yllensä, lähti hän horjuen ja seinistä kiinni pitäen menemään herrojen huoneesen.
Mikä näky oli siellä. Tuolit, pullot ja pöydät oliwat hujan hajan rikki lyötyinä ympäri lattiaa. Särkyneet astiat oliwat sisällyksensä lewittäneet niin leweälle kuin ne suinkin woiwat ulottua. Siellä täällä lattialla taidotonna maata rötköttäwät miehet oliwat wielä tuota märkyyttä runsaassa määrää yhdellä tahi toisella tawalla lisänneet.
Kyllä särki waimon sydäntä kaikkea tuota nähdessään, mutta minkäpäs teki. Tosi asia oli silmäin edessä ja nuo makaajat tuossa oliwat eläwinä—ei—kuolleina todistajina asian todellisuudesta.
Warowasti ja horjuen läheni hän miestänsä ja alkoi häntä hiljaksensa herätellä.
"Nouse ylös, kello on jo kohta yhdeksän!" sanoi waimo ja nyki miestänsä hiljalleen.
"Anna minun maata", ärähti mies ja kääntyi toiselle kyljelleen.
"Ei se sowi, kello on yhdeksän tuossa paikassa ja ihmiset rupeawat pyrkimään asioilleen; nouse, hywä ihminen, ylös!" pitkitti waimo.
"Menkööt tänne pyrkijät h——ttiin", örisi mies.