"Missä asiassa?" kysyi isäntä wähän höröstyen.
"Tytärtenne tähden."
"Ja minkä wuoksi, jos saan luwan kysyä?" sanoi isäntä loukatun tunnolla.
"Minä pelkään!"
"Mitä te pelkäätte?" kysyi isäntä ja hänen silmänsä remahtiwat suuriksi kuin suitsirenkaat.
"Jos teidän tyttärenne tulisiwat…"
"Mitä tulisiwat?
"Wietellyksi. Ei ole kaikkiin keikareihin luottamista", sai kirkkoherra wihdoin sanotuksi.
"Onko teilläkin siwistyneenä ihmisenä tuommoisia luuloja? Sitä en olisi uskonut! Halwemmista ihmisistä woisitte semmoista ajatella ja sanoa, mutta meidän perheestä ei teidän tarwitse ettekä saa sitä tehdä. Heittäkää turha pelkonne minun huostaani ja minä takaan, että tulette näkemään sen turhaksi", sanoi isäntä todellisesti loukkaantuneena, sillä ei hän ollut ainoatakaan kertaa mieheksi tultuaan kuullut totuutta, ainoasti pelkkää liehakoimista ja imartelua.
"Minä soisin niin käywän, kuin sanoitte, mutta muistakaa aina se, ettei ole kaikki kultaa mikä kiittää", sanoi kirkkoherra ja lähti pois, sillä ei hän woinut enään kuunnella isännän turhamielisiä puheita.