Tällä tawalla riensi aika eteenpäin—poika kaswoi ja wanhemmat wanhentuiwat … jälkimmäiset toiwoiwat ja edellinen odotti; poika alkoi nyt jo olla täysi mies.
Wiimeiseltä huomasiwat wanhemmat, ettei heidän elämänsä toiwolla ollut halua mihinkään työhön. Totta kyllä on, ettei hän ewännyt mennä koskaan niihin keweihin toimiin, mihin hänen talouden hoitoon tottunut ja poikaansa helliwä isänsä hänet milloinkin määräsi. Mutta hän toimitti kaikki hänelle uskotut toimet wälinpitämättömästi ja weltosti, ikäänkuin hän olisi tehnyt ne nukuksissaan, hywästi tai huonosti, samapa se hänelle.
Mielikarwaudella huomasiwat wanhemmat tuon haluttomuuden ja wastenmielisyyden, sillä he käsittiwät, että työnteossa on niin hywin jokaisen yksityisen kuin koko kansankin elämän ehto. Tämän tähden muistuttiwat he usein poikaansa tuosta epäkohdasta. Näissä tilaisuuksissa puhkesi poika tawallisesti waltawaan itkuun, sillä wanhempain moittiwat muistutukset loukkasiwat häntä kowasti. Hän tahtoi olla ja tiesi olewansa wanhempiensa ainoa perillinen ja semmoisena oikeutettu elämään ja olemaan niinkuin hän itse tahtoi. Wanhemmat eiwät kowin lujalle ottaneetkaan tuota asiaa, kun he näkiwät sen niin sywästi koskewan; he luuliwat sen osaksi tulewan siitä, että heidän puheensa oli hänessä waikuttanut wakaata parannuksen aikomusta. Kun poika todellakin tämmöisten tapausten jälkeen näytti tulewan ahkerammaksi, jäi hänen sisällinen luonteensa wanhemmilta tarkemmin tuntematta, sillä tuota hämärää enensi wielä wanhempien luonnollinen rakkaus ainokaiseen.
Tämmöisenään kului aika edelleen. Ulkoa päin alkoi tunkeutua uusia elämän tapoja kaikilla aloilla kansan sekaan.
Nämä oireet rupesiwat ensimäiseksi näkymään pnkineissa. Outoja, tuntemattomia muoteja, kuoseja ja malleja rupesi siellä täällä ilmestymään. Kaupungeissa nämä saiwat ensin innokkaita seuraajia ja sieltä ne wähitellen maakuntiinkin lewisiwät.
Kotikutoinen waate hyljättiin ja ostettiin tehdasten ja ulkomaalaisten waatetawaroita. Näitä walitessa ei suinkaan oltu hienoja tuntijoita, kunhan waan oli wierasta, siinä oli kylläksi; niitä sitä ostettiin ja muoti=räätäleitä haettiin niitä pukuja pynttäämään; kun ne ylle saatiin, sittenhän oltiin muka "parempia ihmisiä".
Tämmöisenä aikakautena kertomuksemme päähenkilö, Kämälän "Kaaperi" oli tullut yhdenkolmatta wuoden ikään. Erinomaista halua osoitti hän taipumaan siihen suuntaan, minkä uusi aikakausi oli esiin tuonut. Kuitenkaan ei tämä käynyt päinsä niin pian toimeen panna kuin hän olisi halunnut, sillä wanhemmat eiwät sitä sallineet. Useat kerrat yritteli hän heille esittelemään, että hänen tarwitseisi saada parempi puku, mutta wanhemmat sanoiwat waan lyhyesti: "sinulla on kyllä säädyllesi arwokas ja kunniallinen puku ja mitä siihen lisätään, se on turmiollista". Kun hän huomasi, ettei tämä keino kelwannut, alkoi hän omin neuwoin hankkia itsellensä jotakin "hienompaa". Mutta wanhempien tarkka silmä huomasi kohta mitä oli tekeillä ja he antoiwat hänelle niin wakawia sanoja, että Kaaperin täytyi luopua tuumastansa.
Waikka hän jotenkin kunnioitti ja rakastikin wanhempiansa, heräsi hänen mieleensä kuitenkin se ajatus, että he owat hänen tiellänsä. Ei tämä kuitenkaan koskaan puhjennut julki, sillä olipa hänellä kuitenkin siksi häweliäisyyttä, että se häntä siitä esti. Mutta tämä mielipide wakaantui hänessä wähitellen niin, että hän rupesi odottamaan aikaansa. Siitä hetkestä pitäin hawaittiin hänessä tapahtuneen suuri muutos. Waikkei hän uskaltanutkaan hankkia itsellensä mitään keikarimaisia waatteita, alettiin kuitenkin huomata, että hän oli sangen arka kaikesta, mikä hänen mielestänsä oli niin rikkaan pojan arwoa alentawaista. Jokainen rikka ja tahra, mikä maanmiehen likaisessa työssä sattui takertumaan hänen nuttuihinsa, oli hänen mielestänsä koko häpeäpilkku ja huolellisesti koki hän sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla poistaa. Tämähän ei olisikaan ollut häpeäksi hänelle itsellensä, eikä muille, jos waan ei hänellä olisi ollut wäärä perustus, sillä sitähän hän waan mietti, että hänen rikkaan talon poikana tulisi olla parempi kuin muut.
Wiimein wanhemmat kuoliwat. Kaaperista tämä tapaus tosin tuntui wähän ikäwältä, mutta kun hän asiaa oikein ajatteli, ei se tuntunut kuitenkaan oikein pahaltakaan; wälkähtelipä mieleen tuolta menneeltä ajalta liikaa orjuutta ja nykyinen lupasi warmempaa wapautta.
Sillä tawoin waihteli suru ja toiwo sekaisin ensiaikoina Kaaperin sydämessä, mutta pian suru haihtui ja toiwo pääsi yksin woitolle. Olihan hän nyt todellakin tämän wankan talon omistaja kaikkine waroineen. Sydämestään kiitteli Kaaperi wanhempiaan siitä, kun he kaikessa yksinkertaisuudessaan oliwat woineet hankkia hänelle, uuden ajan miehelle, niin paljon waroja, että hän woi ryhtyä aikaansa edustamaan. Mutta samassa hän muisteli heitä kuin jonkunlaisia wanhankansan ihmisiä, jotka eiwät ymmärrä nykyajan waatimuksia.