Ensitöikseen kosi hän pitäjään arwokkainta, rikkainta ja kauneinta impeä. Tytön wanhemmat oliwat myös noita wanhankansan ihmisiä, jotka jo aikaisin koettiwat lapsiinsa istuttaa Jumalan pelkoa; hekin oliwat paikkakunnan arwokkaimpia ja kunnioitettawimpia ihmisiä. He eiwät olleet mitään tuommoisia lipilaareja, jotka tuulta pieksäin puhuwat kaiken maailman asioista, tietämättä niistä kuitenkaan niin mitään; ei, waan he lausuiwat ajatuksensa harwaan ja wakawasti, mutta ne oliwat täsmällisiä ja opettawaisia. Tämän tähden oliwat heidän kaksi tytärtänsäkin oppineet kunnioittamaan Jumalaansa, wanhempiansa ja ihmisweljiänsä.
Semmoinen se sisarpari oli, joista Kaaperi toista kosi. Waikka Järkelän isäntäwäki olikin niin kristillismielinen, ei kuitenkaan tuntunut heille tekewän pahaa se, jos heidän wanhin tyttärensä, Mallu, tulisi Kämälän emännäksi. Olihan arwo ja yhdenwertaisuus niin hywässä sopusoinnussa, ja olihan Kämälän wanha isäntäwäki ollut Järkelän parhaita ystäwiä. Tyttökään ei tiennyt asialle mitään estettä ja kun se ensimäisen kuulutuksen kautta pitäjäläisten tietoon tuli, oli se heidänkin mielestänsä ihan luonnollinen. Pitemmittä mutkitta pidettiin häät, joiden loistawia yksityiskohtia en huoli erikseen ruweta kertomaan.
Kaikkein kansalaisten silmät ja mielet oliwat nyt kääntyneet Kämälään päin, sillä oliwathan paikkakunnan suurimmat arwot ja tawarat yhtyneet yhteen. Olihan ikäänkuin koko pitäjän arwo olisi ollut jakaantuneena tähän asti kahteen ryhmään, nyt ne oliwat yhdistyneet; eikö ollut syytä yleisöllä muutoksia odottaa? Ja muutoksia tulikin, waikkei semmoisia, joita he oliwat aawistaneet.
Kämälän Kaaperi oli nyt itse isäntä, warakas isäntä; sen tiesiwät muutkin, mutta hän wielä paremmin. Tämän arwonsa tunnossa luuli hän käsittäwänsä, ettei hänen ulkonainen elämänsä ollut hänen itsensä weroinen. Pienuudesta pitäin hänessä ilmestynyt halu pääsi nyt täyteen waltaan. Ennen oliwat wanhemmat häntä hillinneet tämmöisistä mielipiteistä, mutta nythän hän oli wapaa, itsenäinen mies, jonka ei tarwinnut kenenkään käskystä tahi kielloista laskea mitään lukua. Hänestä alkoi tuntua siltä kuin se olisi hirmuisen wäärin, että hänen, niin warakkaan ja arwokkaan miehen, pitäisi olla, elää ja asua niin yksinkertaisissa oloissa kuin paikkakunnassa tapana oli. Kaikki nuo ulkoa päin tulewat muodit ja elämän tawat miellyttiwät häntä ja niitä mietti hän yöt ja päiwät. Sillä tawoin rupesi karkea sarkanuttu tuntumaan hänestä liian törkeältä ja epäkäytännölliseltä hänen arwoonsa ja waroihinsa katsoen.
Hän oli katsastanut ja tarkastanut jo kauwan herrassäädyn hienompaa elämää ja heidän pukujansa. Ja kun hänen luonteensa oli siihen suuntaan taipuwainen, rupesi hän heidän elämänsä tapoja pitämään esikuwanansa, lukuunottamatta wähääkään sitä, mikä oli wälinä heidän ja hänen sisällisen ihmisen kehityksellä. Päälliseksi oli hänen omien säätyläisiensäkin joukkoon ilmestynyt semmoisia, mitkä oliwat toteennäyttäneet, että hekin woiwat elää herroiksi, niinkuin ennen on jo mainittu.
Tämä tunto juurtui Kämälän Kaaperissa aiwan pian täydelliseksi pyrinnöksi. Hänen nuori, siweä ja siiwoluontoinen waimonsa koetti häntä hiljoilleen muistuttaa ja hillitä tuommoisista turhista mielipiteistä, mutta mitäpä se autti, koska Kaaperi itse oli isäntä ja tunsi itsensä arwon alentuwan näin wanhanaikaisissa oloissa. Ensimmältä tyytyi hän waimonsa kehoituksesta siihen, että kuljetti sarkansa kaupungin wanutuslaitoksiin, siellä karwattawaksi, painettawaksi, silitettäwäksi ja kiilloitettawaksi. Ensi aikoina tyydyttikin tämä hänen kunnianhimoansa ja hienouden haluansa, mutta kauwan ei sekään riittänyt, sillä waikka kotimainen, kotitekoinen waate olikin näin siistitty ja kiilloitettu, tuntui se kuitenkin hänen mielestänsä karkealta ja arwoa alentawalta.
Eräänä päiwänä nähtiin Kaaperin seisowan erään maakauppiaan puodissa. Siinä hän tarkasti kaikki waatewarastot, waliten itsellensä mieluistansa waatetta uudeksi pukineeksi. Oli niin hullusti, ettei kauppiaan waatepankoissa ollut mitään werkoja eikä trikoita, sillä kun ei niitä paikkakunnassa paljon kysytty ei hän niitä arwannut hankkia. Kuitenkin koki hän ahkerasti mättää Kaaperin eteen niitä waatetawaroita, mitä hänellä oli; niiden joukossa oli kalikoo nimistä waatettakin eräs pankko.
"Mitäs tämä maksaa kyynärältä, tämähän kiiltää niin wiinisti?" kysyi
Kaaperi.
Kauppias sanoi hinnan.
"Tätä minä otan——sepä nyt helppoa on… Paljonkohan tätä waatteisiin menee…? Jopa se on helppoa.