"Herrat sanowat waatteensa maksawan niin paljon, eiwätkä ne ole hetikään näin wiiniä; pankaa minulle tätä, minä maksan ja jaksan", sanoi Kaaperi.
"Senhän minä kyllä tiedän", sanoi kauppias, mitata hutkien kalikootansa.
Seuraawana pyhänä nähtiin Kaaperin seisowan kirkkomäellä uudessa kalikoopuwussaan. Erillään muista käänteli ja wäänteli hän itseään puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itseänsä näyttää jokaiselle joka puolelta, sillä olihan hän nyt "wiinimpi" kuin kukaan muu kansalaisensa. Totta kyllä on, että kaikki ihmiset näkiwätkin hänet ja huomasiwat hänen tarkoituksensa, mutta jos he toisin ajatteliwat kuin Kaaperi, siihen ei woi kukaan mitään.
Joku Kaaperin ystäwä ilmoitti hänelle, että nuo hänen hienot waatteensa oliwatkin waan halwasta wuoriwaatteesta tehdyt ja että ihmiset niillä naurawat. Tästä ilmoituksesta säikähti Kaaperi niinkuin käärmeen pistosta. Hän ei suinkaan ollut tuolla uudella puwullansa tarkoittanut sitä, että ihmiset hänellä nauraisiwat, waan että he kunnioittaisiwat ja antaisiwat hänelle arwoa. Oitis kääntyi hän ystäwänsä puoleen kysymyksellä, mitä hänen olisi tehtäwä?
"Sinun tulee laittaa arwokkaammat waatteet, kuin nuo kalikootaset owat, semmoiset, joille eiwät he woi nauraa", ohjasi ystäwä.
Muuta ei tarwinnut. Kaaperi lähti heti ajamaan kaupunkiin. Sinne päästyänsä haki hän erään kauppapalwelijan, joka oli ennestään hänelle tuttu. Tätä hän pyysi awuksensa, walitsemaan hänelle kelwollista waatetta. Tiettyhän se, että kutsuttu ilolla suostui esitykseen. Yhdessä sitten lähdettiin muotimakasiiniin ja sieltä walittiin hienon hienointa werkaa Kaaperille waatteukseksi.
Hänen kanssaan joutuiwat nyt waatturit ja kankurit pahempaan kuin pulaan. Hänen waatteissaan ja kengissään ei saanut tästälähin olla ainuttakaan ryppyä eikä poimua; yhtään tilkkua ei myös saanut missään waatteessa olla. Tämän tähden saiwat waatturit ratkoa työnsä senkin seitsemään kertaan, sämpätä työnsä ja waatteen, sillä täytyipä heidän leikata useinkin kieluskansa täydestä pietimestä, huolimatta siitä, mitä siitä jäljelle jäi. Kengät ne taasen tuliwat milloin liian suuria tahi pieniä; milloin niissä oli liian korkeat, milloin liian matalat kannat; milloin ne oliwat liian suorat tai wäärät ja herra ties mitä wikoja waatteissa ja kengissä milloinkin oli, mutta wikoja niissä waan oli.
Tällä tawalla pääsi Kaaperi siihen tilaan, johon ei wielä yksikään paikkakuntalainen ollut päässyt. Hän oli nyt parhaiten pyntätty mies, mikä ikinä niillä seuduin oli nähty: edellä pappia, nimismiestä ja lukkaria. Wilpitön ja yksinkertainen kansa katseli kummastuksella tuota wiratonta herraa … no, olihan hänellä waroja—senhän kaikki tiesiwät mutta minkä wuoksi hänen juuri noin piti olla, koskapa monella muullakin oli heidän säädyssään rikkauksia, eipä wielä oltu tuommoista nähty?——Kummitus—ei kuin arwoitus jäi heiltä selittämättä.
Kun Kaaperi oli tällä tawoin saanut mainetta waatteuksensa puolesta, alkoi hän luoda silmäyksiä taloudenkin puoleen. Että heidän talonsa oli paikkakunnan uljaimpia, sen hän kyllä tiesi, mutta se ei ollut kuitenkaan hänen mielestänsä semmoinen kuin sen olla olisi pitänyt, noin tuommoinen ajan waatima … ei ainakaan kartano.
Talossa oli pari jykewää asuinhuone=riwiä, niinkuin paikkakunnan wankoissa taloissa oli tapana rakentaa. Toisessa asui perhe kaikkine palkollisineen ja wäkineen, mutta toinen oli rakennettu suotta, tarpeetta, noin waan talon ja kartanon kaunistukseksi. Tämän tähden ei siinä ollut mitään tulisijoja, eikä sitä käytetty mihinkään asumukseen; ainoastaan kesäisinä aikoina makasi näissä lämmittämättömissä suojissa talon palwelus= ja palkkalaiswäki.