"Etkö tahdo, Matti, jäädä wielä meille?" sanoi isäntä täydellisesti leppyneenä Matin puheesta, sillä hänelläkin oli sydän.
"En minä nyt enään kun isäntä ja muutkin niin pahasti … kyllä minä muuallakin… Niin ja älkää uskoko kauppiasta ja nimismiestä … ei ikipäiwänä ne ole kelpomiehiä.
"Käy ensi pyhänä meillä, niin saat täyden palkkasi. Muutoin anna nuorten herrain olla rauhassa."
"Kyllä—hywästi!" sanoi Matti ja pyyhkäsi karhealla kädellänsä kyyneleen pois silmästänsä.
Sitten poistui Matti Kämälästä mytty kainalossa. Kauwan katsoi Kaaperi isäntä Matin jälkeen ja hän katui salaa itseksensä, kun hän pikaisuudessaan oli karkoittanut Matin pois, mutta nyt se oli jo myöhäistä.
Matti oli parhaita työmiehiä paikkakunnassa. Waikkei hän ollutkaan mikään oppinut ja siwistynyt mies oli hän kuitenkin siiwoluontoinen ja osasi tehdä työtä kahden miehen edestä. Kowa työ oli hänestä kaikkein mieluisinta ajanwiettoa ja siinä hän pyysi kunnostaa itseänsä. Kun hän päälliseksi oli niin rehelliseksi tunnettu, ettei leikilläänkään walehdellut, oli hän saawuttanut arwoa ja luottamusta paikkakunnassa. Kaiken tämän tähden oli hänellä isommat palkat kuin yhdelläkään muulla renkimiehellä. Hän se Kämälässäkin oli johtanut ja järjestänyt kaikki työt ja tehtäwät melkein kolme wuotta, sillä isäntä ei niistä huolinut tuon taiwaallista. Kaikki menestyikin hywin, kun Matti oli peräsimessä. Paljon jäi Kämälä waille Matin mentyä ja eipä kummakaan, jos isäntä hieman katuikin, kun hän niin awullisen työmiehen pois hääti.
Wähitellen unouttiwat Kämäläiset tuon ikäwän walhetornin jutun ja elämä alkoi käydä entiselleen. Isäntä alkoi kehua taloaan, elämistään ja perhettään kuten ennenkin.
Wieraita alkoi tulwailla taloon taasenkin ja wieraswarat sekä heidän kestitsemisensä eiwät olleet wähääkään huonontuneet entisestään. Uusia, ennen talossa käymättömiä wieraitakin käwi usein Kämälässä, mutta oliwatpa nuo wanhat tuttawatkin, maakauppias, waranimismies ja maanmittarin apulainen nytkin siellä ainaisina wieraina. He eiwät woineet unhottaa Kämälän wieraswaraista pöytää eikä tyttäriä, waikka wielä olisi kymmenen walhetornia pudonnut.
Tuo Matin muistuttama wuotawa hinkalo oli aitassa korjattu ja taasen pönöttiwät hinkalot kukkurapäänä wiljaa. Kaikille oudoimmille wieraille näytteli isäntä rikkauksiaan, mahdottoman isoja wiljawarojaan ja taloaan nyt kuten ennenkin. Tyttäret pukiwat itsensä hienosti, käyttiwät itsensä säädyllisesti ja astuiwat kynnykselle kuten ennenkin. Maakauppias ja moni muu kehuiwat tyttäriä kauniiksi ja pyysiwät heitä omaksensa niinkuin ennenkin, wieläpä isäntäkin nauraa hehhetti niinkuin ennenkin—siltä ainakin näytti.
Kauwan oli Kämälän maata ja taloutta hoidettu huonosti. Isännän ja koko perheen halu paloi waan turhaan kunniaan ja herrastamiseen. Sentähden tuliwat talouden= ja maantyöt noille mielestänsä niin siwistyneille ihmisille raskaiksi, halwoiksi ja wähän halutuiksi. Pitkät ajat oliwat kaikki työt ja toimet olleet palkkawäen tehtäwinä, ja ne saiwat mennä omaa menoansa, sillä isäntä ei katsonut niihin perin päin. Renki Matti kyllä oli palwelusajallansa tehnyt työnjohtajana kaikki mitä woi rapistuneen maanwiljelyksen parannukseksi, mutta ei hänkään woinut niin lyhyellä ajalla suuria aikaan saada.