Towin ajan päästä oli Matti walmis lähtemään. Hän oli kokoillut wähät waaterihkamansa kokoon, solmeillut ja käärinyt ne myttyyn. Ennenkun hän lähti talosta, kutsutti hän isännän luoksensa porstuaan. Isäntä tuli.
"Minulla olisi eräs asia teille ilmoitettawa", sanoi Matti.
"Ja mikä se?" kysyi isäntä.
"Eräs hinkalo aitassa wuotaa, se on wuotanut jo niin paljon, että pohja näkyy", sanoi Matti.
"Mikä hinkalo?"
"Yksi niistä, joihin tehtiin pohjat korkealle ja joiden päälle pantiin sitten jywiä. Eihän ne tosiaan maahan wuoda, kun oikeaan hinkaloon wain, sinne päällypohjan alle, mutta minä rupean aawistamaan, etteiwät nekään, yhtä wähän kuin walhetorninkaan putoaminen, saisi tulla muiden tietoon. Semmoinen aawistus minulla on, waikken ymmärrä mitä niillä tarkoitetaan. En minä tahtoisi teille minkäänlaista onnettomuutta", puheli Matti.
Isäntä säpsähti ja jäi äänettömäksi.
"Niin ja minusta olisi parasta, että isäntä maksaisi hywällä minun palkkani, sillä olenhan tehnyt työtä miehen edestä, ettehän sitä woi kieltää?" lisäsi Matti.
"Kyllä olet tehnyt, ei siinä ole moittimista."
"Niinpä olisi wiisainta maksaa heti minulle palkka, sillä waikken minä niitä asioita paljon ymmärrä, en luule kuitenkaan minkään oikeuden työmiestä tuomitsewan sen wuoksi palkattomaksi, että hän on, mitään pahaa tawoittamatta, ilmoittanut walhetornin pudonneeksi", sanoi Matti.