"Enhän kun isännälle."
"Mutta wierasten kuullen."
"Enhän kuitenkaan walehdellut, enkä minä tiennyt, ettei totuutta… Mutta minä en missään ole nähnyt walhetorneja, enkä ymmärrä mitä warten ne teetettiin; sanokaa nyt minulle", sanoi Matti.
"Woi kun pitää olla ja elää noin raakain ja tyhmäin keskellä", sanoi Liila ja pyrskähti täyttä kurkkua itkemään, sillä naisiltakin oli loppunut sanominen.
Sillä wälin oli isäntä hawahtunut mietteistään. Hän oli kuullut Matin wiimeisen selityksen ja Liilan waikeroimisen, kun pitää olla ja asua noin raakain ja tyhmäin parissa sekä hänen itkuun purskahtamisensa. Kaikkien näiden tähden oli isäntä tullut täyteen tajuntaansa. Wihaisesti silmäili hän Mattia, joka tyynenä seisoi owipielessä, pyöritellen lakkiansa.
"Sinä rohkenet wielä suutasi pieksää ja wielä niin suuressa määrässä, että saatat itkemään waimoni ja lapseni", sanoi isäntä.
"Enhän minä…"
"Ethän sinä. Sinun palwelusaikasi on loppunut, saat pötkiä pois meidän talosta, minä en jaksa kärsiä sinua", sanoi isäntä Matille.
"Palkkani", rohkeni Matti ujosti muistuttaa.
"Palkasta ei puhettakaan; sitä saat hakea lain kautta, jos luulet saawasi", sanoi isäntä tuimasti.