Kun taas tuli syksyn hyyteinen halla ja jäädytti järwet ja wirrat hewosten kantawiksi, silloin aikoiwat ihmiset liikkua ulommaksi kotinurkkiansa.
Mielonen ja Makkonen rupesiwat taasenkin kokoilemaan maatawaroita, wiedäksensä niitä kaupunkiin kaupaksi, kuten ennenkin. Kun he oliwat kalua kuormiksi asti saaneet, lähtiwät he matkalle, sillä luntakin oli jo rekikeliksi asti.
"Saapa nähdä, onko mummo entisellä paikallaan kauppatawarainsa kanssa", sanoi Makkonen, kun he oliwat jo lähellä kaupunkia.
"Luultawasti. Oikein tuntuu sydän hyppiwän, kun saa tawata hänet", sanoi
Mielonen.
Äänetönnä ajettiin eteenpäin. Jo tuliwat he niille piirteille, mihin mummon olisi pitänyt näkyä. Molemmat tarkistiwat silmiänsä, mutta mitään ei näkynyt. He ajoiwat paikalle, waan mummoa ei ollut siinä. Poissa oli laatikkokin tawaroineen, ja öljylamppu—poissa sekin.
"Missä mummo on?" kysyiwät he hätäyksissään ohikulkijoilta.
"Mikä mummo?" kysyiwät nämä ja katsella töllisteliwät heitä.
"Hän, joka tässä aina kaupitteli sikaaria, paperossia, siirappikakkuja ja karamelliä."
"Emme me tiedä", sanoiwat he ja meniwät tiehensä.
He kai eiwät olleet tulleet tuntemaan mummoa.