Kauppatowerit ajoiwat majataloonsa. Talon asukkaat oliwat tulleet mummolle tutuksi Makkosen ja Mielosen kautta.
"Missä mummo on, koska ei häntä näkynyt entisellä paikallaan?" kysyiwät he pelon sekaisella tunteella.
"Mummo ei enään koskaan tule siihen tawaroitaan tarjoilemaan", wastattiin heille.
"Kuinka—? Kuollutko?"
Tämä waikutti Mieloseen ja Makkoseen niinkuin salaman isku. Hywään aikaan ei kumpikaan heistä kyennyt sanomaan halkaistua sanaa.
"Sairastiko hän kauwan?" kysyt Mielonen wihdoin.
"Ei wähääkään."
"Kuinka se sitten käwi?"
"Mummo seisoi yhtä uskollisesti tawaralaatikkonsa ääressä kuten ennenkin aina wiime kuun loppuun saakka. Pertti oli Helsingissä ja walmisteli itseänsä tutkinnon suorittamiseen. Hän kirjoitteli usein äidillensä ja sanoi paljojen ponnistusten tähden terweytensä hywin heikontuneen. Kuitenkin lohdutteli hän äitiänsä, wakuuttamalla woiwansa waaratta tutkintonsa suorittaa ja sittenhän oli kyllä aikaa terweyttänsä hoitaa ja woimistua. Mummo oli niin, niin iloinen, että oli oikein hauska häntä syrjäisenkin katsoa. 'Kohta minunkin waiwani ja huoleni loppuwat', kuultiin hänen usein sanowan; ja loppuiwatkinhan ne, waikka toisella tawalla kuin hän oli luullut. Wiimeisen kerran kun Pertti hänelle kirjoitti, ilmoitti hän huomenna alkawansa tutkintoansa suorittamaan. Silloin kuultiin mummon rukoilewan Jumalaa, että hän antaisi Pertille woimaa ja ymmärrystä.
Pari päiwää myöhemmin seisoi mummo tawarainsa kanssa entisellä paikallansa. Postin kantaja toi hänelle kirjeen. Ilosta wapisewilla käsillänsä otti hän kirjeen wastaan. Kun hän tirkisti päällekirjoitukseen, käwi puistutus hänen ruumiiseensa, huomatessaan, että se oli kirjoitettu wieraalla käsialalla. Kiireesti murti hän kirjeen auki ja rupesi tawailemaan sen sisältöä. Kirje oli yliopiston rehtorilta. Se oli hywin lyhykäinen ja kuului näin: