Puna nousi Matin leweille kaswoille, mutta hän hillitsi itsensä, eikä sanonut mitään.
"Hih!" kiljasi toinen heistä pois lähtiessään, ja hypähti kohoksi, mutta tuon hyppäämisen käwi niin nolosti, että hän kaatui kiwitetylle aseman käytäwälle.—Kaikki ihmiset rähähtiwät nauramaan.
"Nyt minä tiedän, kuinka suuriarwoinen lähimmäisen apu on kiusauksen hetkellä. Jos te ette joutuneet apuun wiime iltana, olisin nyt samallaisessa tilassa kuin nuokin ja kaikkien ihmisien iwan ja pilkan esineenä. Mutta nyt minun on niin hywä ja selkeä olla ja häikäilemättä woin katsoa kaikkia ihmisiä silmiin.——Yhä lujempaan tahdon minä liittyä teihin ja nyt se on totinen aikomus", sanoi Juho Matille, ojentaen hänelle kätensä.
Matti otti tarjotusta kädestä kiinni ja puristi sitä kauwan aikaa, ainuttakaan sanaa sanomatta. Selwästi näkyi, että hänen mielensä oli liikkeellä.
"Minä toiwon, että tämä wakawa päätöksesi tuottaa sinulle siunausta", sanoi Matti wiimein.
Juna tuli nyt, ja liike ja hälinä yltyi. Matkustajia tuli waunuista, kantaen käsissään matkakapineitaan ja toisia työnsi waunuihin, wieden mennessään minkä mitäkin kamuskaa. Tawarawaunuista purettiin laiturille sille asemalle jätettäwät tawarat ja menewiä tawaroita ahdettiin sijaan.—Siinähän nyt liikettä ja hälinää oli.
Matin waimoon waikutti tuo kohta lyöwä eronhetki sanomattoman tuskallisesti. Kyyneleet juoksiwat myötäänsä hänen silmistänsä ja koko ruumis tärisi sisällisen ankaran kaihon tähden. Hän ei kyennyt muuta sanomaan kuin: Woi, woi, Matti.
Hywinpä Matillakin näytti olewan tukalat ajat.
"Oletteko te Amerikkaan matkustamassa?" kysyi eräs rautatienpalwelija
Matilta.
"Olen … kyllä olen", sanoi Matti wähän säpsähtäen.