"Missä olisi suurempi onni tarjona jollekulle tytölle? Semmoisen talon emännäksi!" sanoi joku neiti joukosta.
"Talo ja rikkaus ei ole aina ihmisen suurin onni", sanoi Elsa.
"Elsa tulee Kanniaiseen emännäksi, kuuleehan sen", virkkoi muuan.
"Kas minä en hänestä huolisi, vaikka paikalla tulisi kosimaan," sanoi
Elsa lujasti.
"Voi, voi, Elsa, mitä sinä puhut".
"Niin minä puhun".
"Ja minkä tähden?"
"Sitä ei ole minun pakko tarkemmin selittää."
Tuo ja tuonvertanen puhe teki kökkääjissä niin syvän vaikutuksen, että heidän iloinen puheensa ja melunsa taukosi hetkeksi siihen; näyttipä siltä kuin he olisivat tulleet vihamielisiksi toisilleen. Ensikerran eläissään olivat he kuulleet lausuttavan halveksivaisia sanoja mahtavasta Kanniaisen poika Juhosta, ja tuo oli heistä niin outoa, käsittämätöntä, harmillista ja vieläpä uhkarohkeaakin. Se kökkä ei tullut oikein hauskaksi, sillä itsekukin oli saanut äkki-arvaamatta jotakin uutta miettimistä. Koetettiin teko-keinoilla saada entistä iloisuutta vireille, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa, ja tavallista aikaisemmin erkausivat kökkärit jotenkin hajamielisinä.
Monta päivää ei viipynyt, ennenkuin tuo Elsan kökkä-puhe oli Kanniaisen Juholla tietona. Neideilläkin — kauniilla sukupuolella — on se ruma vika, ett'eivät he ole kielimisestä vapaat, varsinkin kuin joku oma etu on kysymyksessä. Joku noista kökkä-tytöistä oli katsonut soveliaaksi ja ehkäpä edulliseksikin kertoa Kanniaisen Juholle Elsan uppiniskaiset puheet, joihin hän höysteeksi pani omiansa lisäksi.