Juuri kuin pelimannit päästelivät viuluistansa ensimäisiä tanssin säveliä, tärähti hirmuinen ukkosen pamaus. Tuota odottamatonta uutta estettä, uutta omantunnon säikyttäjää, säikähtivät pelimannit niin, että toiselta heistä putosi viulu lattialle ja kaikki hääväki tyhmistyi kovin ja itsekukin lysmistyi ja kyyräysi mihin suinkin pääsi, mutta pois nyt vaan kunkin teki mieli keski-lattialta. Laurikin säikähti tuota odottamatonta kohtausta niin, että hän jäi seisoa tollottamaan keskelle lattiaa, eikä hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa.

Se, joka ensiksi toipui hämmästyksestä, oli sulhanen. Häntä harmitti kovin nuot häille niin sopimattomat ja odottamattomat vastakohdat kuin kuolema ja ukon-ilma olivat, jotka näyttivät ikäänkuin liittoontuneen yhteisillä voimilla turhaksi ja surulliseksi tekemään hänen kunnia- ja ilopäiväänsä. Hän ei olisi mielellänsä nähnyt noiden tapausten noin syvästi vaikuttaneen vieraisiin, eikä pelimanneihin, kuin se kumminkin nyt oli tehnyt, ja tuota surullista tilaa oli hän nyt mielestänsä velkapää kaikin tavoin poistamaan ja hajoittamaan.

"Miksi te kaikin olette noin säikäyksissä ja murheellisina?" sanoi hän. "Luonnollisia asioitahan kuolema ja ukkonen ovat, joita kumpaakaan emme voi surullamme olemattomiksi tehdä. Alotetaan tanssi! Jumala tietää meidät kaikkein olevan syntisiä ihmisiä, vaikk'emme tanssisikaan. Pelimannit, alkakaa!"

Pelimannit alkoivat taas pelvolla ja varovasti päästellä viuluistaan säveliä, mutta niin arasti ja hiljakseen kuin olisivat he varoneet, ett'ei Jumala olisi kuullut tuota heidän synnillistä työtänsä, jonkalaisena he olivat omissatunnoissaan oppineet sen lapsuudesta opitun käsityksen ja opin mukaan pitämään, mutta joka heille muutoin oli niin mieluista työtä. Tuota arkuutta ja pelkurimaisuutta enensi heissä vielä yhä uudistetut ukkosen jyrähdykset, jolloin he aina uudestaan säpsähtivät, vetivät niskansa kyyryyn ja hiljaa siunailivat. Koko hääväki siunaili myös joka kerta kun salahma välähti, jonkatähden koko tuossa suuressa ihmis-joukossa ei kuulunut muuta kuin yhtä ja samaa ässän sihinää. Kun kaikki olivat noin arkana ja hartaana, niin itsestäänhän seurasi se, että pelin yritykset raukesivat nyt joka uuden jyrähdyksen aikana. Tuo ukkonen näyttikin tällä kerralla olevan hyvin tyly häämenoja kohtaan, sillä se ei leppynyt eikä talttunut yhtään sulhasen lepytys-puheesta, eikä hääväen hartaista siunauksista, vaan jyräytteli, paukautteli ja salamoitsi kelpo lailla kaikista niistä huolimatta. Päälle päätteeksi oli ukkonen tällä kerralla tuiki pitkäveteinen ja harvatoiminen, sillä pilvet kulkivat hyvin hitaasti, pamaukset ja salahmat olivat harvat, mutta sen ankarammat, ja seuraus oli, että pelimannit eivät uskaltaneet pelata enään ensinkään noin usein uudistettujen ankaroiden muistutuksien tähden; he panivat viulunsa taas seinälle naulaan ja odottivat pelvolla mikä tuosta viimeinkin tulisi.

Mutta "pää se tulee vetävälle", ja niinpä kävi tässäkin. Pilvet menivät kumminkin ohitse, vaikka hitaastikin, jyrähdykset ja salahmat alkoivat kuulua ja näkyä yhä etempää pohjoisesta ja taivas alkoi selvetä ja kirkastua.

"Nyt ainakin uskallamme alkaa tanssin; ottakaa pelimannit viulunne ja alkakaa! Jos ikämme olemme noin arkoja, niin emme saa tanssia koskaan näissä häissä", sanoi sulhanen.

Sulhasen kehoitus tuntui nyt jo häävierasten mielestä oikeutetulta. Taivas näytti selkenevän ja ukkosen jyrähdykset kuuluivat jo kaukaa pohjoisesta. Tuo äkkinäinen kuollon sanomakin oli mielissä laimennut ja vakaantunut. Jaksettiin nyt jo maltillisesti ja tyyneesti ajatella, että kuolema on välttämätön kaikille ihmisille, ja niin heille itselleenkin. Sen vuoksi ei se tuntunutkaan heistä enään niin hirmuiselta ja oudolta, kuin se äskettäin oli tuntunut. Siis tuo vast'ikään niin tunnokas ja kuoleman pelvosta harras joukko oli vaaran poistuttua valmis vaihtamaan äskeiset surulliset, lannistavat ja säihkyvät tunteensa ja ja ajatuksensa iloisempiin käytännöllisiin toimiin, — tanssiin.

Esitys siis hyväksyttiin yleisellä suostumuksen äännähdyksellä. Sulhanen ja morsian rupesivat ylkäpojista ja morsianpii'oista lajittelemaan pareja, sillä semmoinen oli paikkakunnan tapa, että heidän tuli sulhasen ja morsiamen kanssa yhtenä alkaa häätanssi, jota kuitenkin puhemies muorinsa kanssa etunenässä johti. Kun parit oli saatu valmiiksi, mentiin toiseen huoneesen, jossa ne lopullisesti järjestettiin peräkanaiseen riviin. Pelimannit asettuivat etummaisiksi, ja päästivät soittimistansa iloisen häämarssin. Samassa lähtivät he astelemaan edellä häähuoneesen, ja koko parillinen nuoriso-joukko marssi ryhdikkäässä tahdissa perässä. Häähuoneesen tultuansa marssivat he renkaassa ympäri huoneen, mutta pöydän päähän tultuansa seisahtuivat pelimannit ja samassa koko joukko. Pelimannit istuivat pöydän päähän ja virittelivät viulujansa muiden seisoessa parittain siinä paikassa, mihin kukin oli jäänyt.

Tapa oli semmoinen, ett'eivät tanssin aloittajat lähteneet liikkeelle ensimäisen eikä toisenkaan pelin yrityksen jälkeen, mutta vasta kolmannella. Sillä välin virittelivät pelimannit viulujansa, ikäänkuin mielipahoissaan kuin ei tuokaan muka kelvannut, vaikka he kokivat parastansa panna.

Juuri kuin pelimannit oikein haltioissaan laskettivat kolmannen polskansa ilmoille ja kun tanssin aloittajat olivat kumartaneet toisillensa, ja ottaneet muutamia tahdikkaita askeleita, tapahtui niin hirmuinen räjähdys, että koko huone vapisi perustuksiansa myöden niinkuin sarpa virrassa. Kartanon puoleinen seinä näytti lentävän kaikenni pois, sillä se sujui ja lainehti juuri kuin joku vaippa. Joka liite näkyi silmän räpäyksen ajan lävitse ja niistä näytti tuli pursuvan huoneesen. Morsius-kruunu päässä oleva morsian sai niin kovan täräyksen, että hänet täytyi tunnottomana kantaa toiseen huoneesen. Häähuoneen takassa oli kiehumassa kauhean iso kahvipannu. Tuon räjähdyksen tapahtuessa kimahti se tiukealla äänellä ja samassa silmän räpäyksessä ilmestyi sen kylkeen peukalon pään kokoinen reikä, niin pyöreä ja sileä, että se oli juuri kuin sorvattu. Siitä rupesi kuuma kahvi hölisemään kuumaan poroon, ja siitä syntyi semmoinen pauhu ja porina, ettei kukaan huoneessa olija voinut toisensa puhetta kuulla. Eipä paljon paremmin ollut näkemisenkään kanssa, sillä kuuma höyry ja tuhka täytti huoneen tuokiossa. Se tunkeusi ihmisien henkeen ja silmiin, niin ett'eivät he kyenneet muuta tekemään kuin ähkimään, puhkimaan, yskimään ja silmiänsä suojaamaan tahi raapimaan. Eräs vanha ukko sattui tuon iskun aikana istumaan takan luona tuolilla. Hän oli juuri pannut tupakkaa messinkihelaiseen ja lyhytvartiseen niveräpiippuunsa. Hän oli sytyttänyt sen takasta otetulla valkealla, ja veteli siinä lepeellisesti savuja. Tuon räjähdyksen sattuessa kirposi piippu ukon suusta. Se pingahti ensinnä takanperään, sieltä lattialle, ja siinä se hyppeli kuin papu rummun pohjalla. Ukko paljahti tuolineen kumoon, ja hänen tukkansa oli syttynyt palamaan. Hän oli senverran toperruksissa, ettei hänellä itsellään olisi ollut älyä sitä sammuttaa. Mutta kaikeksi onneksi oli eräs kokki niin luja, että hän heti sai käteensä suuren vaskikauhan, jonka sama iili oli hänen kädestänsä pois lyönyt. Sen pisti hän vettä täyteen ja holvasi sen ukon päähän. Siitä sammui ukon tukka ja hän itsekin selveni tuon kylmän ja runsaan kasteen saatuansa, mutta hyvin hän sanoi korviansa kirvelevän. Rupesipa tuo avulias kokkikin, joka ukon pään sammutti, jäljestäpäin kipuansa ja pahoinvointiansa valittelemaan. Siellä täällä sai aina joku jonkunlaisen komauksen, pyyhkäyksen, nyhjäyksen tai survauksen ja noiden tähden oli ihmisiä siellä täällä nurin narin ja hämmästys oli ensimältä niin suuri, ett'ei tietty mitä ajatella ja tehdä.