"Kenenkä vieraan käsiin?" kysyi setä Juho.
"Niinkuin tiedät, ei vaimollasi ole mitään osaa meidän talon kiinteistössä, mutta rahasi saattaisivat joutua kaikki, kuolemasi jälkeen, hänelle ja hän saattaisi ne kaikki hutiloiden ympäri maailmaa. Siinä tapauksessa joutuisivat rahat pois suvusta; paras on, että annat rahasi minulle, taikka pojalleni, vaimosi kyllä saa elääksensä talosta kuolinpäiväänsä asti".
"Minun vaimoniko on vieras?! Minä en pidäkkään vaimoani vieraana, niinkuin sinä ehkä teet", sanoi setä Juho.
"No mutta, Juho! Olemmehan koko ikämme olleet hyvässä sovussa keskenämme, kuinka sinä nyt saatat olla noin riitaisa?" sanoi Lauri, joka ei vielä ollut heittänyt toivoaan.
"Niin olemmekin olleet ja sen olemme tehneet tavallisesta ihmisvelvollisuudesta ja sovintomme on ollut meille itsellemme ja muille ihmisille hyödyksi. Mutta en olisi sinusta, Lauri, semmoista uskonut, että minun pitää kuolemaisillani ollessani sinulta ostaa, eli toisin sanoen, sinulle maksaa tuo veljellinen rakkautesi ja vielä niin kalliilla hinnalla kuin rakkaan vaimoni mieron tielle saattamisella! Häpeä, Lauri! Sinun vehkeesi ovat häpeälliset ja synnilliset. Mihinkään toisen etuja loukkaavaan toimeen en minä rupea. Minä toivoisin, että jättäisit minun nyt rauhaan!" sanoi setä Juho, nähtävästi väsyneenä ja kauhistuneena veljensä iljettävistä vehkeistä.
Lauri lähti nyt toivotonna pois setä Juhon kamarista. Ensi aikoina tuon keskustelun jälkeen, näytti hän alakuloiselta ja tuon alakuloisuuden synnytti varmaanki pettynyt toivo. Hän tiesi veljellään olevan puhtaita rahoja useampia tuhansia; niitä oli hän toivonut omaksensa ja se toivo — väärä halu — oli saastuttanut hänen sielunsa. Nuot veljensä omistamat rahat olivat säästöjä yhteisistä tuloista ja senvuoksi tuntuivat ne Laurista aivan omilta rahoiltansa. Jos kohtakaan ei tuo setä Juhon vaimo ollut osallinen heidän kiinteistöönsä, oli hän kuitenkin perillinen kaikkeen miehensä irtaimistoon, kolmannelta osalta, ja saattoihan jäykkä veli antaa testamentin kautta omansakin vaimollensa, ja se tunto ja tieto vaivasi kovin Lauria.
Lauri ei kuitenkaan näyttänyt tuon keskustelun jälkeen tylymmältä eikä kylmemmältä veljelleen kuin ennenkään, sillä hänellä oli jäljellä kuitenki vielä sukunsa siivous ja hän katsoi häpeäksi riitauta kipeän veljensä kanssa. Ei Lauri myös kertaakaan puhunut kenellekään heidän välillänsä tapahtuneesta keskustelusta, eikä tavaran himostaan veljeltänsä; lieneekö hän sitten noista asioista puhunut oman perheensä kanssa? Varma vaan on, että poika Juho tuli tuon keskustelun jälkeen kylmäksi, tylyksi ja hävyttömäksi setä Juholle ja hänen vaimollensa.
Setä Juho tuli nyt oikein sairaaksi ja silmin nähtävä oli, ettei hänen loppunsa ollut kaukana. Sairasta hoidettiin hyvästi jos, hyvästi, eikä valkea sammunut koskaan öillä hänen sairashuoneestansa. Sairaan vaimo ja eräs piika valvoivat vuoroon yöt päivät hänen vuoteensa vieressä. Näyttipä siltä, kuin Laurikin olisi unhottanut veljensä rahat, sillä hänkin kävi usein katsomassa sairasta ja niillä kerroilla ei hän kertaakaan sanallakaan maininnut niistä mitään. Lieneekö sairaan viimeiset puheet vaikuttaneet sen, taikka kammoiko hän kuolemaa noin silmien edessä ollessa?
Setä Juho huononi huononemistaan ja läheni loppuansa. Vuorokauden aika katsottiin häntä loppuvaksi ja koko talon väki seisoi myötäänsä hänen sairasvuoteensa vieressä melkein liikkumatta. Kuoleva sairas oli täydellä järjellä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän puhui harvaan ja heikosti, mutta hänen sanansa olivat painavia. Kättä vienosti puristaen, puhui hän vielä siinäkin Laurille ja pyysi hänen ottamaan vaaria lastensa kasvatuksesta. Kaikki läsnä-olevat tulivat liikutetuiksi kuolevan viimeisistä puheista ja Laurinkin silmissä havaittiin kyyneleet. Eihän se kummaa olekaan, jos ihmissydän heltyy tuona painavana hetkenä, jolloin niin tärkeä matka on aloitettava, jolloin ihminen lähtee töistänsä palkkaa saamaan ja nauttimaan, ja jolloin hän lähtee sille tielle, jolle kaikki viimein lähtevät ja jolta ei yksikään vielä ole koskaan palannut. — — Useinkin nuot kuolinvuoteen vieressä heltyneet sydämet kovettuvat yhtä pian kuin ne heltyvätkin: kun tapaus unohtuu, unohtuvat tunteetkin ja maailman meno, humu ja touhu saa vallan sydämessä.
Olikohan nuot Laurin kyyneleet sen laatuisia, että ne olivat pysyväiset sydämessä? Ajattelikohan hän tuossa veljensä kuolinvuoteen vieressä todellakin ottaa vaaria lastensa kasvatuksesta, semminkin kun kuoleva veljensä sitä vielä viimeisillänsäkin niin hartaasti pyysi? Nekin kysymykset jätämme tulevien tapausten vastattavaksi.