"En minä vainkaan … ilman aikojaanhan minä vaan narrasin sinua. Ollaan vain ystävykset, niinkuin nyt olemme olleet … enkä minä lähde kotiin," koki Wolmari hyvitellä Paavoa.
Paavon pelko ja varovaisuus haihtui siihen paikkaan. Hän tuli niin ystävälliseksi Wolmarille, että oikein halaili häntä ja sitten taas elettiin niinkuin ennenkin.
Wolmari kävellä käppäili lattialla kainalosauvainsa avulla. Hänen isänsä oli sauvojen alaset päät varustanut paria tuumaa pitkillä rautapiikeillä, etteivät sauvat luiskahtaisi pojan niillä kulkiessa. Niin, olihan hänkin isä.
Sillävälin oli Paavo vetääntynyt takan luo. Hän oli avojalon ja toisen jalkansa nosti hän takkakivelle. Saman jalan polvelle pani hän kyynärpäänsä ja tuki kädellään päätänsä. Siinä asemassa puheli hän iloisesti Wolmarille. Tämäkin vetäysi hiljolleen takan luo hyvin ystävällisen näköisenä, puhellen hänkin iloisesti niitä näitä. Päästyänsä tarkoitettuun paikkaansa, tuki hän itseänsä toisella kädellänsä takan otsasta, seisoen terveellä jalallansa. Kun he siinä naurussa suin ja hyvässä sovussa keskenänsä iloisesti juttelivat, iski Wolmari sananlausumatta voimansa takaa sauvansa rautapiikin Paavon jalkapöytään. Isku oli niin voimallinen, että tuo karstalle pynttääntynyt rautaporama meni jalkapöydän lävitse, niin että se oikein napsahti takkakiveä vasten.
"Sainpa minä sinun, senkappaleen, kuitenkin kiinni," sanoi Wolmari ja alkoi mennä kamistamaan pakoon.
Kyllä sen arvaa, minkälaisen parakan Paavo päästi tuommoisen iskun saatuansa. Hän huutaa porusi ja voivotteli kurkun täydeltä, ja kun toiset lapset säikähdyksestä sekä Paavon surkeuden tähden yhtyivät tuohon hätähuutoon, niin syntyi siitä hirveä metakka.
Tämmöisessä tukalassa tilassa oli Hakkilan pieni kotiväki, kun vanhemmat tulivat kotiin lehden taitosta. Tuotakin tuonnemmaksi kuulivat he jo lastensa hengenhätäisen porun ja rääkymisen, ja riensivät sen vuoksi paikalle niin kiireesti kuin suinkin kerkesivät. Kovin hämmästyivät he, nähtyänsä Paavo-pojan huutavan ja tuskittelevan lävistetyn ja verisen jalkansa vuoksi. Kun he sitten vihdoin pääsivät asiasta selville, eivät he voineet kylliksi ihmetellä Wolmarin julmuutta ja petomaista kavaluutta.
III.
Alun pitäin oli Ellulan Ellu hyvin jumalinen mies. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja tuskiinpa oli ainuttakaan messua, jolloin Ellu ei olisi ollut rippiväessä. Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja luki hän ahkerasti, eikä antanut silloin minkään itsensä häiritä. Tällä tavalla oli hän ajanpitkään koonnut itsellensä sieltä täältä, raamatusta ja muista kirjoista, koko joukon uskonnollisia tietoja. Tämä ei suinkaan olisi ollut moitittavaa, mutta hän käytti näitä tietojansa itsekkään sydämensä tueksi ja korottamiseksi, ja pian paisui se salaiseksi sisälliseksi hurskastelemiseksi ja ylpeydeksi. Pian tuli asia siksi, että Ellu tässä omanrakkauden ja itsekkäisyyden salaisessa valossa rupesi enemmän tarkastelemaan muita ihmisiä kuin itseään, ja tässä toimessaan hän oli niin ahkera, ettei suinkaan paras poliisimies olisi häntä toimissaan voittanut. Kaikkialla ja kaikissa havaitsi hän vikoja ja puutoksia, yhdessä yhtä ja toisessa toista. Vanhemmat eivät hänen mielestään kasvattaneet lapsiansa, niinkuin kasvattaa olisi pitänyt ja aviopuolisoiden väli oli poikennut pois raamatulliselta kannalta. Vaimot olivat muka anastaneet itsellensä liian suuren vallan ja tekeentyneet liian verralliseksi miehensä kanssa. Tämmöinen ei suinkaan ollut laita Aprahaamin aikoina, jolloin Saara kutsui miestänsä herraksi. Tästä oli hänen mielestään seurauksena se, että lapset saivat olla ja elää liikanaisessa vapaudessa ja siis kurituksetta ja Herran nuhteetta. Liikaa oli Ellun mielestä sekin, kun lapset saivat vapaasti leikkiä, nauraa ja ilakoida, ja silloinhan eivät he muka osanneet antaa vanhemmillensa tarpeellista kunnioitusta eikä pitää itseänsä tarpeellisen matkan päässä heistä. Useinkin kuin olisi pitänyt antaa jo selkään oikein miehen kädestä, tyydyttiin siihen, että hyvällä sanalla koettiin muistuttaa ja varoittaa lapsia joistakin poikenpuolisuuksista, ja tämä oli suuri pahe Ellun mielestä, joka tulisi kantamaan huonoja hedelmiä. Tämän johdosta ei ollut hänen luulonsa mukaan kukaan, niinkuin olla olisi pitänyt. Tätä katsantotapaa hyväkseen käyttäen, rupesi hän itsessänsä löytämään enemmän täydellisyyttä kuin kenessäkään muussa ja tämä havainto paisutti yhä enemmän hänen sisällistä ylpeyttään. Tämän täydellisyyden perään pyrki hän lakkaamatta, tehden ahkerasti työtä sen eteen. Tämmöisen peri-aatteen tähden se oli kuin hän vaimonsa ylitse otti semmoisen ylivallan, että vaimo parka kadotti kaiken itsenäisyytensä ja joutui tylsistyneesen ja tahdottomaan orjan tilaan. Siitä lähteestä ne olivat Wolmarin selkäsaunatkin kotoisin, sillä hän tahtoi paremmasti kasvattaa lapsensa kuin muut velvollisuutensa laiminlyöneet vanhemmat; kuitenkin lienee hänen juro, sydämetön ja äkäinen luonteensakin ollut hyvänä apuna hänen ankaruuteensa.
Näin tavoin luulikin hän saavuttaneensa yhä suurempaa täydellisyyttä ja hänen puheensa, työnsä ja elämänsä tulivat toisenlaisiksi kuin ennen; tuntuipa siltä kuin hän kaikilla näillä olisi sanonut muinaisen hurskaan miehen tavalla: "Minä kiitän sinua Jumala, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, ryövärit, väärät, huorintekijät" j.n.e.