Ja niin lähtivät vanhemmat lehden taittoon… Miks'eikäs.
Hyvinä ystävinä alkoivat pojat viettää aikaansa, kuten parhaiten taisivat. Käytiin katsomassa Hakkilan lasten talospaikkaa, koetettiin lukea, jopa syödäkin. Pian kyllästyi kuitenkin Wolmari oloonsa ja aikoi mennä kotiansa.
"Älä nyt vielä lähde … olehan nyt niinkään kauvan kuin isä ja äiti tulevat," pyyteli Paavo.
"Enkä ole … menen minä … lähde sinä saattamaan minua," sanoi
Wolmari äkäisesti.
"En minä lähde."
"No miks'ei, sanopas?"
"Taitaisit pieksää minua taas."
Wolmari pisti kainalosauvat kainaloihinsa, harppasi aika hypyn Paavoa kohden ja lähemmäksi päästyänsä tavoitti lyödä häntä sauvallansa. Mutta Paavo oli varusalla ja vältti iskun.
"Kas niin, arvasinhan minä sen… Tuommoinenhan sinä olet! Mutta etpä minua nyt saa yhtä helposti kiinni, pieksääksesi, kuin ennen," sanoi Paavo vähän ilkkuen.
Tuon rynnäkön aikana kiiluivat Wolmarin silmät kuin kissan silmät. Niissä paloi vihan ja ilkeyden tuli. Kun Paavo oli viimeisen sanansa sanonut, lauhkeni hänen katsantonsa ja hän näytti tulevan lakeaksi kuin lammas.