"Syystä minä olen kuritusta saanut, sillä minä olen ollut niin paha, mutta nyt tahdon parantua. Olen oikein mielissäni kun jalkani meni poikki, sillä olinhan sairastumiseni ajankaan poissa pahuudesta. Sinullekin, Paavo, olen ollut kovin paha, mutta ollaan nyt tästäpuoleen aina ystävykset," tuumaili tuo nuori rikoksensa tunnustaja.
Hakkilan väki oli hyväsydämistä ja anteeksi antavaa väkeä. He eivät ajatelleet eivätkä puhuneet yhdestäkään ihmisestä pahaa, vaan toivoivat jokaiselle hyvää. Kernaasti unouttivat he Wolmarinkin entiset kepposet, joilla hän heille oli niin paljon pahaa ja mieliharmia tuottanut. Surkumielellä ottivat he osaa Wolmarin kovaan kohtaukseen ja Paavokin oli miltei itkeä, kun hänen toverinsa oli niin huonosti käynyt.
Pojat olivat hyvät ystävät keskenänsä kaiken päivää. He puhelivat ja naurelivat keskenänsä, oleskelivat väliin ulkona ja pitivät muuta poikasten menoa.
Kun Wolmari lähti illalla kotiin, pyyteli Paavo hänen vastakin käymään ikävissään heillä.
Oli jotenkin varhainen aamu vielä, kun Wolmari jo huomenna tulla kopitti kainalokepeillään Hakkilaan.
"Tulin näin varhain tänne … te olette niin hyviä ihmisiä — —. On niin ikävä tuolla kotona… Isä on niin kova, vaikk'en minä mitään pahaakaan tee … te olette aina niin hyviä," puheli Wolmari tunnollisesti.
"Olimme juuri lähdössä lehtiä taittamaan ja aioimme ottaa Paavonkin mukaamme," sanoi Hakkilan emäntä, Paavon äiti.
"Voi, antakaa Paavon olla minulla täällä kumppanina, kun siellä kotona on niin ikävä! Kyllä me täällä toimeen tulemme kahdenkin," pyyteli Wolmari.
"No, olkoon sitten Paavo täällä, kumppanina ja hupina sinulla, mutta olkaa kauniisti. Auttele sinä, Paavo, Maria, toisien lapsien hoitamisessa," sanoi Paavon äiti.
"Kyllä me", oli Wolmari heti valmis myöntämään ja lausui tuon myöntymyssanansa ensimäisen tavauksen niin omituisella äänen painolla, että siinä kuulosti olevan kaksi yytä. Tämä tuntui niin vakavalta ja luottavalta vakuutukselta, ettei siinä ollut vähintäkään epäilemisen syytä; olipa niinkuin se olisi lähtenyt valamiehen suusta.