Paavo lähti.
Päästyänsä ensimäisen metsätien mutkan taa, hyppäsi Wolmari taasenkin
Paavo-raiskan niskaan.
"Kyllä minä sinun, isäsi lelun, opetan," sanoi hän ja alkoi huimia
Paavoa minkä kerkesi.
"No, mutta Wolmari! olethan taas paha," sanoi Paavo ja koki väistellä iskuja.
"Oli mitä oli, mutta tuosta saat," sanoi Wolmari ja koki ahkerasti jaella iskujansa.
Paavo raiska kommeltui kumoon ja ennenkuin hän kerkesi nousta ylös, sai Wolmari käteensä jonkun lie'on ja tällä lyödä mäihäsi hän Paavoa raukkaan niin, ettei tämä päässyt paikalta päkähtämään. Runnellulta poikaparalta pääsi itku ja Wolmari lähti käpälämäkeen, heittäen onnettoman toverinsa siihen.
Hakkilan vanhemmat odottivat kauvan poikaansa kotiin tulevaksi, mutta kun ei häntä kuulunut tulevaksi, lähtivät he viimein häntä hakemaan. Suureksi kauhuksensa tapasivat he hänet tiellä, kykenemättömänä mihinkään liikkumaan. He kantoivat pojan kotiin ja kauvan sai hän pysyä vuoteella, ennenkuin parani saadusta vammastansa.
Sen tepposen perästä ei Wolmari uskaltanut käydä Hakkilassa vuosikausiin. — — —
Aika kului ja Ellulan Ellu pitkitti samaa kasvatustapaansa. Eräänä tuommoisena kertana, jolloin isä taasenkin ajoi Wolmaria kiinni saadakseen ja kurittaakseen häntä, kaatui poika johonkin esineesen ja siinä rymäkässä katkesi häneltä jalka. Helppo oli isän nyt hänet saavuttaa, mutta selkäänsä ei poika kumminkaan tällä kerralla saanut, kun surkeasti huusi, että häneltä on jalka poikki. Oitis isä ymmärsikin asian todeksi, sillä eipä poika muutoin olisi jäänyt siihen makaamaan. Seitsemäksi viikoksi jäi Wolmari nyt vuoteen-omaksi, ennenkuin hän voi vähääkään liikkua. Tähän oli isä hyvin tyytyväinen, "sillä", sanoi hän, "minä elätän hänet mieluisemmin vaivaisena kuin että hän terveenä joutuisi turmeluksen tielle."
Kun Wolmari nousi vuoteesta, rupesi hän vähitellen kainalokeppien avulla liikkumaan. Kauvan ei tuon vilkkaan pojan tarvinnut tavailla uutta kävelemisen keinoansa, ennenkun hän niillä mennä kamisti aikakyytiä. Ensimäisen pitemmän matkansa teki hän Hakkilaan. Sinne tultuansa niin saattamattomana ja kärsineenä kuin suinkin taisi, teetteli hän itsensä nytkin Paavon ystäväksi. Hän näytti hyvin nöyrältä ja katuvaiselta ja puheli avomielisesti kaikkein kuullen.