Niin. Kun Wolmari kasvoi isommaksi, alkoivat kasvatuksen hedelmät näkyä. Kun poika isänsä kiinni vuovatessa pääsi hänen käsistänsä pötkimään ulos, ei hän tavallisesti palannutkaan huoneesen jonkun ajan perästä kuten ennen, sillä hän karpasi melkein aina Hakkilaan ja tavasta kyläänkin saakka. Näillä retkillään viipyi poika useinkin vuorokausittain, eikä isä näyttänyt piittaavan siitä juuri mitään.

Ihme kumma! Vaikka Ellu oli niin ankara isä, että hän vähäpätöisimmistäkin rikoksista rankaisi poikaa liiankin kovasti, vieläpä semmoisistakin teoista, jotka eivät oikeastaan rikoksia olleetkaan, ei hän kuitenkaan pojan poissa-olemisesta ollut taallaankaan. Kenties oli isällä tuohon huolimattomuuteen kaksikin syytä. Kaiketi luuli hän, että hänen tarkka ja kova kasvatuksensa on pojasta tehnyt niin siivon, että hänen voi pelkäämättä antaa olla missä tahansa; sitä paitsi ei pojasta ollut vielä minkäänlaista työn-apua, jonka vuoksi hän kyllä jouti poissakin olemaan, ja eihän hänestä silloin ollut alinomaista ristiä ja sydämen harmia.

Näin mietti isä, mutta asia oli muodostunut aivan toiseksi kuin mitä hän oli otaksunut. Sillä kun Wolmari heti alusta alkaen huomasi, että tämä on ainoa keino, jonka avulla hän saa vapauttansa nauttia ja ettei siitä mitään rangaistusta seuraa, käytti hän pakoa hyväkseen niin usein kuin voi. Nämät pakoretket tulivat pojalle hyvin turmiollisiksi. Ei sen vuoksi, että hän olisi niin lyhvillä ajoilla tuttuin ihmisten parissa mitään pahuutta oppinut, vaan sentähden, kun hän sai siellä vallattoman mielensä jälkeen elää. Päästyänsä hetkeksikään pois ankaran isän valvonnan ja kurin alta, tuntui tämä vapaus hänestä niin hyvältä, että se nuoressa sydämessä kuohui yli laitainsa. Kapalolapsesta saakka peljätetty ja arkautettu sydän oli vuosien kuluessa myös kovettunut ja paatunut, niinkuin äiti oli aavistanut. Tämän kovettuneen luonteensa päästi poika nyt vapaasti vallallensa, sillä eihän kova isä ollut nyt hänen tekojansa vaanimassa ja rankaisemassa. Muita ihmisiä ei hän peljännyt eikä totellut, koska he eivät olleet hänelle koskaan selkään antaneet.

Onnettomat olivat ne eläimet, jotka hän voitti ja käsiinsä sai, sillä mitä hirmuisimmalla tavailla kidutti ja rääkkäsi hän ne kuoliaaksi, puhkoen niiden silmät, väännellen jalat poikki j.n.e. Suurin ilonsa oli katsella eläinparkojen kuolon tuskia, kun ne itseään vääntelivät ja henkeään haukkoivat. Jos hän sai käsiinsä semmoisen poikasen, jonka hän voitti, pieksi ja läppäsi Wolmari hänet liki henkeä, eikä hän silloin katsonut millä aseella hän vaan sai lyödä mäksiä.

Hakkilassa käydessään oli hän ensimältä Paavolle erin-omaisen ystävällinen. Mutta tutummaksi tultuaan narraili hän eräänä kertana Paavoa lähtemään heille, taikka ainakin saattamaan häntä. Kun hän näin oli saanut pois hänet vanhempain ihmisien parista, karkasi Wolmari Paavon niskaan tietämättä kuin tiikeri ja rusikoitsi hänet pahanpäiväiseksi, sillä ei Paavo voinut itseänsä suojella, nuorempi kuin oli ijältänsä ja muutoinkin pienikasvuisempi Wolmaria.

Itkeä nyrrytellen tuli Paavo kotiin, kun pääsi irti ilkeän kumppaninsa kynsistä. Paavo oli siivoluontoinen poika, eikä olisi tahtonut yhdellekään ihmiselle pahaa. Hän käsitti, kuinka väärin Wolmari oli hänelle tehnyt ja tämä se enimmän pojan sydäntä kaiveli. Hän olisi tahtonut olla ystävyydessä naapurin Wolmarinkin kanssa, niinkuin ennenkin, mutta kuinka tämä nyt kävi laatuun, kun Wolmari tuommoinen oli.

Pitkän ajan oli Wolmari käymättä Hakkilassa tuon tapauksen jälkeen. Mutta kun hän sitten tuli, oli hän niin hilpeä, ystävällinen ja avonainen, että vanhuksetkin oikein kummastelivat, kuinka niin järkevästä ja miellyttävästä poikasesta, voi niin pahoja kuulumisia kuulua ja kuinka hän voi Paavoa sillä lailla rusikoida — — ja he rakastivat taasenkin Wolmaria, niinkuin omaa lastansa. Wolmari pyysikin anteeksi sekä vanhuksilta että Paavolta viimeisen väärän tekonsa ja hymyili niin imelästi.

"Lähde nyt, Paavo, saattamaan minua kotiini," sanoi Wolmari Paavolle illemmalla.

"Entä jos sinä taasenkin hyppäät niskaani," sanoi Paavo, ikäänkuin vanhaa uulaa.

"Mitä vielä. Ajatteletko sinä vielä vanhaa hairahdustani; sinä olet paras ystäväni ja haluaisin sinun parissasi aina olla," sanoi Wolmari.