Kun lapsi alkoi tulla ymmärtäväisemmäksi, pelkäsi hän isäänsä kuin villipetoa, sillä olihan hän ensimäisestä tajunnastansa saakka oppinut tuntemaan tuon usein esiintyvän hirviön kauheaa pelkoa ja hätää tuottavana ilmiönä. Joka kerta kuin lapsi näki isänsä, rupesi hänen silmänsä vilkuilemaan ja palamaan, niinkuin jonkun mielipuolen ainakin, ja selvästi näki, että hänellä on kova pelko ja hätä käsillä, eikä kenenkään muun tähden kuin tuon, joka häntä aina vaan kovasti kohtelee. Heti kun lapsi huomasi isänsä, vapisi ja tärisi hän niinkuin sarpa virrassa, katsellen hätäisesti ympärillensä, ikäänkuin etsien jotakin turvaa ja apua käsillä olevalle hädälle. Kova itkun pakko pyrki usein väkisinkin ilmi purkaantumaan, mutta lapsi koki kaikin tavoin sitä pidättää valtaan pääsemästä, hyvin tietäen, mitä siitä seuraisi, jos vaan se ääneensä pääsisi. Tämänpä tähden koki hän pidättää henkeänsä, nieleskellä tyhjää ja pitää suutansa näpissä. Näillä keinoilla onnistui lapsi enimmästi hillitsemään itkunsa niin, ettei häneltä päässyt kuin joskus joku porahdus ryöväämään, mutta ankaroita nikotuksen ryöppyjä kesti kauvan aikaa sen jälkeenkin.
Ihmiset ihmettelivät suuresti sitä, kuinka lapsi voi hengissä pysyä tämmöisellä kohtelulla.
Niin, tottelihan lapsi nyt, ja olihan kasvatuksellinen isä voittanut tarkoituksensa — — oli, oli.
Sitä tehden kuin Wolmari kasvoi ja vahvistui, sitä tehden vahvistui ja koveni isän kurikin. Jalanjuoksevana ei hän olisi saanut paikalta hievahtaa. Vähimmästäkin liikkeestä ja riehahtamisesta kopsi isä häntä minkä milläkin tavattomalla aseella tahi repi tukasta niin että luuli niska-nikamat pois paikoiltaan lähtevän. Kun muuta asetta ei käteen kopeutunut, täytti isä rangaistuksensa ankaralla potkimisella. Näiden kaikkien vuoksi oli pojassa aina kuhmuja ja sinimarjoja.
Poika ei nyt enään itkenyt koskaan; hän ei uskaltanut, eipä edes silloinkaan kuin isänsä häntä rusikoitsi. Niin, Ellu ei ollut niitä kasvattajia, jotka antavat toiset lastensa rikokset mennä huomaamatta ja rankaisematta, ikäänkuin sormien välitse, suuttuen ja pieksäen sitten vasta, tavattomilla aseilla, kun lapsi teki jotakin aineellista vahinkoa. Tämmöinen ei Ellu ollut, sillä hän piti tarkasti esikoistansa silmällä, rangaisten ankarasti jokaisen poikansa teon, jonka hän vääränä piti; paha vaan, että hän piti usein vääränä senkin, joka ei väärä ollutkaan. Isänsä nähden ei poika juuri paljon liikkunutkaan, istui tahi seisoi vaan yhdessä kohden, villisti katsella vilkuillen ympärillensä. Mutta isän silmän vältyttyä koki poika hyväksensä käyttää vapauttansa. Hän kiiti ympäri huoneita kuin villikissa, kiipeili penkeille, tuoleille ja pöydille, putoili ja kaatui usein niistä, saaden tavasta pahoja vammoja ja loukkauksia. Mutta vähänpä poika niistä huoli, sillä olihan hän karaistu miehen alku, joka oli tottunut saamaan alusta alkaen kovia kopposia. Näin villitessään särki poika usein yhden ja toisen tarpeellisen kalun. Näitä koki äiti huolellisesti isältä salata ja jos särkynyt kalu oli sitä laatua, että voi hankkia toisen samanlaisen siaan, laitti äiti heti sen. Usein koki äitikin kiellellä poikaansa tuonlaisesta viileydestä, mutta se oli sama kuin hän olisi käskenyt.
Kun poika kasvoi isommaksi, niin että hän voi jalalla jättää, turvasi hän usein siihen keinoon, silloin kuin isä tahtoi häntä rökittää. Kummallinen oli näky niissä tapauksissa. Poika hyppeli ja papuili isänsä edellä, niinkuin papu rummun pohjan päällä, tehden senkin seitsemän mutkaa ja käännettä ja tormaili sinne tänne. Tässä hädässään juoksi poika pitkin penkkejä, pöytiä, kierteli pöydän, tuolien ja muiden esineiden ympäri, pysytellen vaan aina jonkun esineen takapuolella. Isä juosta kaahotti pojan jäljessä, vuovaten häntä kiinni, niinkuin jotakin metsän-eläintä, koettaen samalla lyödä hosua poikaa minkä milläkin aseella, jonka hän sattui käsiinsä saamaan. Tässä rynnäkössä ryntäilivät he ankaralla vauhdilla eteen ja taakse, aina sen mukaan, kuinka asianhaarat kulloinkin vaativat. Jos kiista päättyi pojalle niin onnettomasti, että isä sai hänet kiinni, sai hän kärsiä hirmuisen selkäsaunan, mutta onnistuiko hän pääsemään oven reijälle, tormasi hän ulos ja pökäsi suoraa päätä metsään. Silloin oli selkänahka pelastettu, sillä isä ei koskaan ajanut takaa poikaansa, kun hän vaan kerran ulos pääsi. Tavallisesti värjätteli ja lurjanteli poika siellä hyvän aikaa ja tuli sitten luimistellen takaisin, vältellen isäänsä niin paljon kuin mahdollista ja silmäillen arasti ympärillensä. Tällä välin oli isän tulinen viha lauhtunut ja pojan palattua ei hän hänelle puhunut hyvää eikä pahaa, eli ja oli vaan niinkuin poikaa ei olisi ollut olemassakaan.
Mielipahalla huomasi puoleton äiti, kuinka vahingollinen Ellun kasvatustapa on. Hän älysi, että tuommoinen alin-omainen ankaruus ja sydämettömyys ei voi poikaan sen parempaa vaikutusta tehdä, kuin että hänen nuori sydämensä paatuu ja kovettuu, niin ettei häneen jää viimein mitään tilaa ja siaa hellemmille ja paremmille tunteille. Nöyrästi ja hiljaisesti koetti hän tästä epäkohdasta muistuttaa miestänsä, mutta mitäpä siitä sitten oli. Ellu suuttui vaan tulihinsa, tauloihinsa ja liki piti, ettei vaimo parka saanut korvillensa.
Yhä vaikeammaksi ja orjallisemmaksi kävi vaimon tila. Hän synnytti nyt toisen lapsen ja samaten kuin ensimäisen lapsensakin pienenä ollessa, sai hän tämänkin kanssa olla pakosalla, ettei isä olisi lapsen itkun vuoksi päässyt tavattomasti kiivastumaan. Samoin olivat asiat kolmannenkin lapsen pienenä ollessa. Kun hän kaiken ristin ja kiusan lisäksi älysi, minkälaisen kohtelun ja kasvatuksen lapset isommiksi tultua isältään saavat, ei hän voinut koskaan tuntea sitä äidin iloa, joka niin monelta äidiltä on useinkin raskaan mielen pois pyyhkäissyt. Katsellessaan elämäänsä eteen päin miltä kannalta tahansa, huomasi hän sen haamoittavan yhä mustempana, synkempänä ja toivottomampana. Näitä alati ajatellessaan ja miettiessään, tuntui ajatuksen juoksu ja järki yhä useimmin seisahtuvan ja välisti ei hän pitkiin aikoihin huomannut toista kättänsä.
Tämän alinomaisen pelvon ja pinnistyksen tähden typertyi vaimo viimein niin, että hän vähitellen nujertui sallimuksen määräämän kovan kohtalonsa alle ja rupesi vähemmällä nurkumisella kantamaan ristiänsä kovalla elämän tiellä. — — "Ehkäpä se näin onkin ja pitääkin näin olla", rupesi hän vähitellen ajattelemaan.