Pian rupesivatkin nämät mielipiteet Ellussa näkymään päällekin päin. Lapsi ei olisi saanut kirahtaa eikä pienintäkään ääntä päästää, vaan hänen olisi pitänyt olla hiljaa kuin kalan lammissa. Vähimmästäkin lapsen kätinästä ja äännähtelemisestä tuskaantui isä ja lausui sopimattomia sanoja lapsesta, sättien samassa äitiäkin, ikäänkuin se olisi hänen syynsä, että lapsi oli tullut maailmaan. Vaimo koki rakkaudella ja lempeydellä hillitä häntä vointinsa mukaan, mutta sai vastaan kovia sanoja.
Kovin kauvan ei viipynytkään, ennenkun isä rupesi karjumaan ja äyvästämään lapselle, kun tämä vaan vähänkin itkemällä puutoksiaan ilmoitti, ikäänkuin lapsi olisi jo hyvinkin osannut peljätä ja totella hänen isän- ja isäntävaltaansa. Tuon kovuuden seuraukset tulivat pian näkyviin. Lapsi säikähti aina tuommoisesta kohtelusta niin, että hän rupesi parkumaan kurkun täydeltä. Usein kävi parkuminen niin ankaraksi, että hän huusi tiimakausia yhtämittaa, eikä äiti saanut mitenkään lasta viihtymään, vaikka hän koki kaikkensa tehdä. Väsymys teki vihdoin lopun lapsen ankaralle parkumiselle, mutta silloin oli hän mustana kuin maksa ja kieli vaan suussa kirisi; sitten hän vähitellen tyyntyi, mutta raukesi niin voimattomaksi, että näytti paremmin kuolleelta kuin elävältä.
"Älä Jumalan tähden säikytä lasta tuolla lailla, aivanhan se kuolee käsiin," rohkeni vaimo eräänä semmoisena kertana muistuttaa.
"Marssi tupaan sen rääkän kanssa, minä tarvitsen lepoa," karjasi Ellu vihaisesti.
Tupaan riensikin vaimo parkuvan lapsensa kanssa, kylmään tupaan lämpymästä kamarista. Siellä vilusta väristen puristi ahdistettu äiti sydäntänsä kohtalon alle ja lähes kuoliaaksi parkuvaa lastansa tuskasta vapisevaa rintaansa vasten, kokien kaikin tavoin häntä viihdyttää.
Tämmöistä oli elämä lapsen pienenä ollessa. Niinkuin lintu oksalla sai vaimo aina olla varusalla kahta peljättävää kohtaa, lapsen itkua ja miehensä suuttumusta vastaan. Jospa hän olisi voinut näin tavoin välttää nämät kauheat kohtaukset, olisi hän ollut tyytyväinen, mutta niin ei käynyt, sillä tuon tuostakin tapahtui tuo ankara yhteen sattumus.
Tämänkaltainen elämä tuntui vaimosta niin ikävältä, pahalta ja kuolettavalta. Hän tunsi elävänsä täydellistä orjan elämää, sillä yhä selvemmästi huomasi hän, missä asemassa häntä pidetään ja mitä häneltä vaaditaan. Tämmöinen tieto ja tunto tuntui typistävän hänen sydäntänsä ja se kutistui hänen mielestään niin pieneksi kuin peukalon pää. Selvästi tunsi hän surulla, kuinka hänen muistinsa huononee ja ymmärryksensä vähenee; järki tuntui olevan välisti sekaisin ja hän pelkäsi menettävänsä ymmärryksensä. Semmoisissa tilaisuuksissa luuli hän sydämensä jähmettyvän jääksi, ja silloin hän pelkäsi tilaansa kaikkein pahimmin.
Vielä oli vaimolla kuitenkin jälellä eräs toivo, jonka hän luuli lieventävän hänen kovaa ja orjallista elämäänsä, kun kerran se aika tulee. Hän toivoi, näette, että kun lapsi kasvaa isommaksi ja tulee ymmärtäväisemmäksi, voipi tuon ankaran isän kiukkuisuuden vaiti-olemisella välttää. Mutta tässäkin oli hän laskenut väärin. Ei ollut lapsi vielä kovinkaan paljon vöyristynyt, ennenkuin isä alkoi häntä lyödä ropsimaan, siitä syystä muka, kun ei hän tottele ja pidä suutansa kiinni. Tuommoisesta kohtelusta tietysti säikähtyi taasenki lapsi ja rupesi huutaa rämistämään kahta kauheammasti. Usein sai äiti sydänkourassa kynttiä pakoon lapsensa kanssa nyt kuten ennenkin, ja aran, orjallisen elämän helpoitusta ei kuulunut kustaan.
"Älä hyvä ihminen lyö ja säikytä lasta noin pienenä, saatathan hänen aivan vaivaiseksi", sanoi vaimo kerran miehelleen.
"Pidä suusi kiinni, taikka … hänen täytyy tottelemaan," ärjäsi Ellu.