Niin olihan Ellulla raamattu puolellansa.
Usein näissä seuroissa oli puheena lasten kasvatus. Ellu ei voinut kyllin kuulijainsa mieleen painaa, kuinka löyhällä ja huonolla kannalla toki nykyinen lasten kasvatus on, johon kuitenkin perustuu koko tuleva maailma. Huonoja esimerkkejä lateli hän niin viljalta, että kaikki hämmästyivät kuullessaan semmoisia ja kauhistuivat sitä tapain turmiota, mikä oli tuleva koko maanpiirin päälle. Ahkerasti teroitti Ellu heille, kuinka lapset pitää kasvattaa "kurituksessa ja herran nuhteessa." Tunnustaa täytyy, ettei tätä saarnattu kuuroille korville, sillä moni poikanen ja tyttönen sai tästäpuoleen useammasti selkäänsä kuin ennen, mutta ei siinä vertoja vetänyt puoliväliinkään yksikään Wolmarille.
Tämmöisellä kasvatustavalla muodostui Wolmarin luonne eriskummalliseksi. Isänsä nähden oli hän arka, luimisteleva, salaperäinen, vähäpuheinen, katsella killistellen tarkasti joka puolelle. Isänsä liikkeistä ja toiminnasta piti hän niin tarkan vaarin, ettei pieninkään liike ja teko jäänyt häneltä huomaamatta. Tämmöinen, Ellun mielestä, jumalinen kasvatus oli poikaan istuttanut ja juurruttanut vähitellen joitakuita näennäisiä hyviä tapoja, jonkatähden isä luuli häneltä terveellisenä pidetyn kurituksen kantavan hyviä hedelmiä. Poika ei kiroillut koskaan isänsä kuullen, mutta sitä enemmän teki hän sitä, kun isän silmä välttyi. Jos muita poikasia sattui tulemaan silloin kuin isä oli saapuvilla, oli Wolmari ikäänkuin heidän hillitsiänsä ja johtajansa. Sattuivatko nuot suotuisat toverit sanomaan jonkun iloisemman sanan taikkapa vaan nauraa rähähtämään, oli Wolmari kohta valmis heitä hillitsemään ja häkimään.
"Tepä nyt joutavia olette… Pitäishän sitä ihmisen ajatella mitä hän tekee ja puhuu," oli hän valmis heti muistuttamaan.
Eräänä kertana lämmitteli eräs poika itseänsä takkavalkealla, sillä kylmä ilma oli. Kuinka lienee niin sattunut, että poika tietämättään kärvensi itsensä pahanpäiväiseksi takapuolelta. Savu pöllysi hänen vaatteistansa, ja kun muut huomauttivat siitä, hypähti poika takan tyköä pois, tarttuen samassa kädellänsä savuavaan kohtaan, ja nyt rupesi polttamaan hänen ihoansakin.
"Kuinkahan kuuma siellä helvetissä on, kuin tuossa takassakin on noin kuuma?" sanoi poika, pidellen yhä koskenutta paikkaa.
"Voi tuota Mikkiä, kun kiroaa! Sinäpä nyt olet aikahinen … mitä sinä joutavia… Pitäähän sitä toki ajatella," muistutti Wolmari ja vilkaisi isäänsä, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen hurskas puheensa häneen teki.
"Sinä pöllö! Senkö sinä kiroamisena pidät, kun helvettiä peljätään? Se on hyvä, kun sitä peljätään ja muistetaan, mutta sinä et pelkää sitäkään, teet vaan syntiä ja tyhmyyksiä myötäänsä," sanoi isä ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.
Olipa liki, ettei poika saanut selkäänsä tuon luullun jumalisuutensa tähden, ja hän joutui niin pyörälle, ettei tiennyt mitä ajatella, kun ei tuokaan kelvannut, vaikka hän luuli tehneensä isänsä mielen mukaan.
Semmoinen oli Wolmari isänsä parissa ollessaan, mutta aivan toisenlainen oli hän muualla. Arka ja luimisteleva oli hän kylässäkin vanhempien ihmisien saapuvilla ollessa, mutta kun ei heitä parissa ollut, niin poissa oli silloin Wolmarilta ujous ja arkuus. Yhtenä tuiskuna lensi hänen suustaan niin sanarikkaat kiroukset, ettei niin nuorena olisi hänen luullut kerinneen niin runsasta sanavarastoa koota kiroilemiseen. Riettaissa rivopuheissa oli hän niin mestari, ettei paatunein vanha konnakaan häntä siinä voittanut.