IV.
Ellu ei ollut koskaan kuullut tämmöisiä sanoja ja tämä loukkasi häntä kovasti. Hän oli tottunut käskemään, opettamaan ja neuvomaan, mutta ei suinkaan itse neuvottavaksi alentumaan. Vaikka yleiseen tiedettiin, minkälaisella perustuksella hänen jumalisuutensa ja hurskautensa oli ja kuinka julmaa kotikuria hän harjoitti, ei kuitenkaan kenenkään haluttanut mennä hänelle niitä ilmoittelemaan, sillä Ellun raaka itsepintaisuus oli niin yleiseen tunnettu, että se kammotti jokaista. Tämän tähden välttivät he yhteensattumista hänen kanssaan niin paljon kuin mahdollista oli.
Yöt, päivät vaivasi tämä jupakka Ellua. Oliko totta mitä Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vai oliko se vaan kateudesta ja vihasta syntynyt syytös, jossa ei ollut pontta eikä perää? Nämät kysymykset pyörivät myötäänsä hänen mielessään, mutta hän ei vaan saanut niitä selville. Hän ei ollut koskaan kuullut Wolmarista sanottavan mitään pahaa ja kuinkapa semmoista voisikaan kuulua, hän kun poikansa oli kasvattanut kristillisessä kurissa, mietti hän. Tämä ajatus selkeni hänelle vihdoin ja hän tuli puolittain semmoiseen päätökseen, ettei koko Juosepin syytöksessä ole perääkään.
Vaikka hän näin puolinaisen päätöksen kautta oli saanut jonkulaista levollisuutta, ei hän kuitenkaan saanut oikeaa rauhaa. Saadaksensa täydellistä vakuutusta asiassa, kysyi hän sitä eräältä kylässä olevalta ystävältään ja uskoveljeltään. Tämä todisti todeksi kaikki mitä Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vieläpä lisäsikin sen tiedon, että poika on tavattu useat kerrat näpistelemästäkin.
Tämä isku oli Ellulle monta kertaa kovempi kuin kaikki Juosepin ilmoitukset, nuhteet ja neuvot yhteensä. Olihan hänen tosi-ystävänsä sen sanonut ja hänellä ei suinkaan ollut mitään vihaa ja kateutta häntä vastaan. Siis se on ainakin tosi ja vielä hirveämmässä muodossa kuin Juoseppi oli sanonutkaan.
Kovin lujille pani tämä tieto Ellun. Hänen itsepintainen omarakkautensa ja luultu hurskautensa oli saanut semmoisen kolahduksen, ett'ei hän ollut osannut semmoista uneksiakaan, ja se teki hänet oikein sairaaksi. Hän ei syönyt eikä juonut moneen päivään paljon mitään ja useampina vuorokausina ei hän nukkunut ensinkään. Kova myrsky raivosi Ellun sielussa, sillä kaksi ristiriidassa olevaa mielipidettä taisteli siellä keskenään. Oli, näette, punnittavana: oliko vika hänen kasvatuksessaan, vai Wolmarissa, kun hänen täytyi kaikessa hyvyydessään semmoista kuulla. Ehkä hän onkin ollut pojalle liian kova, liiaksi kurittanut häntä, mutta ei —; kenties on hän ollut liian löyhä kasvatuksessaan — niin, siinäpä se nyt oli — ehkä ja kenties —; oli miten oli, mutta lopullista selvää vaan ei tullut.
Taisteltuaan useampia vuorokausia tämmöistä ankaraa sisällistä taistelua, tuli Ellu siihen päätökseen, että hän on liian pehmeästi poikaansa kasvattanut. Hän näki pojassaan semmoisen kovasydämisen ihmisen alun, joka ei vähällä kurilla ota heltyäkseen. Mutta maksoi mitä maksoi, hänen täytyi saada Wolmari nöyrtymään, tottelemaan ja siivoontumaan ja niin temmatuksi hänet pois pahalta ja vilpilliseltä tieltä.
Kun Ellu oli tullut tähän päätökseen, puski hän kaiken kiukkunsa ja vihansa Wolmarin niskoille. Hänen, tuon tottelemattoman ja kovasydämisen pojan syy se muka oli, kun hän sai tuommoista kuulla ja kärsiä. Kaikki häpeä, moitteen- ja nuhteen-alainen syytös, kaikki kärsimiset ja sielun tuskat, kaikki nämät olivat Wolmarin työtä Ellun mielestä, ja hän tunsi kauheasti kärsivänsä uppiniskaisen ja tottelemattoman poikansa tähden.
Ellu ei pieksänyt poikaansa heti noiden harmillisten uutisten kuultuansa, mutta sen enemmän haukkui ja sätti hän häntä. Ikene-irvissä ja hammasta purren pauhasi hän lakkaamatta pojalle, uhaten hänet hakata ja pieksää kananpaloiksi, ellei hän vaan parantaisi tapojaan. Usein hän tuota tehdessään puristeli ja huihtoi nyrkkejään aivan pojan nenän edessä ja silloin oli hänen hahmonsa muutuksissa, sillä ylönpalttinen viha kiehui hänen sydämessään; näyttipä siltä kuin Ellulla olisi täysi työ hillitessä itseään, ettei hän murskannut kappaleiksi tuota kahdentoista vuotiasta poikaansa.
Wolmari parka oli nyt ikäänkuin alituisessa hengenvaarassa. Hän ei uskaltanut puhua yhtäkään sanaa, ei tarpeekseen syödä eikä nukkua. Jos hän joskus vaipui uneen, säikähteli, vavahteli ja karjahteli hän niin surkealla ja sydäntäsärkevällä tavalla kuin tappaja olisi ollut takana. Niissä tapauksissa kavahti hän sängynlaidalle istumaan, eikä tointunut uneksimisestaan, ennenkun isä karjasi hänelle tahi lyödä läimisti kämmenellään selkään. Silloin poika päästi valittavan pienen äännähdyksen ja kytkähti jälleen vuoteesen; eipä konstikaan, sillä tiesihän hän nyt, että hänellä on isä, joka kyllä pitää hänestä huolen.