Tästä lähtien rupesi Ellu kaikkialla vainuamaan Wolmarin jälkiä ja ottamaan vaaria hänen töistään. Kylillä käydessään hän kyseli salamyhkää ihmisiltä, oliko poika tehnyt mitään konnantöitä. Kantelijoita ja kielijöitä oli nyt ilmestynyt kosolta, kun he näkivät, että Ellu niitä halulla urkkii. Paljon puhuttiin nyt Wolmarin päähän totta, mutta paljon valhettakin. Sillä vaikka mikä ilkityö tapahtui kylässä, sai Wolmari sen kantaa, vaikkei kaikesti voitu todistaa ilkityötä hänen teokseen.
Ellu ei huolinut siitä mitään selvää ottaa, olivatko tehdyt rikokset Wolmarin tekoja vai ei, siinä oli kylläksi, kun vaan ne hänen tekemikseen sanottiin. Vihan vimmassa meni hän kotiinsa ja otti pojan käsiinsä ja niin sai hän omainsa ja muiden pahaintekojen edestä. Usein pieksi isä hänet vähiin hengin. Eräänäkin semmoisena kertana huusi poika kauheissa tuskissaan:
"Voi herra Jesus! Tappakaa, rakas isä, minut pikemmin, en minä tätä hirveää tuskaa jaksa pitkälle kestää!"
Tylsistynyt äiti seisoi tavallisesti silloin vieressä, katsella tuijottaen tehtävään työhön, kiemurtelevaan ja parkuvaan poikaansa; näytti siltä kuin hän ei olisi täydellisesti tajunnut mitä siinä tehtiin, sillä hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti. Kun leikki oli lukussa, pani hän tavallisesti kädet ristiin rinnoillensa ja sanoi:
"Eipä Wolmarista miestä tullutkaan."
Kuitenkin koki äiti, ikäänkuin jonkunlaisella äitimäisellä vaistolla, lievitellä poikansa kurjaa tilaa ja voidella hänen rikki muokattua selkäänsä.
Tällävälin olivat Ellun toiset pojatkin kasonneet ja varttuneet; nuorinkin heistä oli jo puhuva ja juokseva tenava.
Kun sitten vieraita tuli Ellulassa käymään, päivitteli Ellu yhtenään, kuinka hillimätön, räähkä, pahansisuinen, tottelematon, ilkeä, epärehellinen ja raateleva hänen vanhin poikansa on. Ikäänkuin kerskaten selitti Ellu, kuinka usein hän on poikansa pieksänyt liki henkeä, eikä siitä kuitenkaan tuntunut mitään apua olevan. Tavallisesti lopetti hän puheensa sillä tuomiolla, ettei Wolmarista tule miestä pahastakaan, vaan suuri roisto.
Tämmöisien puhetten ja arvosteluin aikana oli Wolmari itse läsnä, katsellen kenkäinsä nokkiin, uskaltamatta kertaakaan nostaa silmiänsä, katsoaksensa muita ihmisiä silmiin. Siinä olivat nuorimmat pojatkin, katsoa töllistelemässä vuoroin isäänsä ja vuoroin Wolmaria ja viimein kaikkia muita. Vieraat eivät tavallisesti osanneet sanoa tuommoiseen ilmi-antoon niin mitään, katsoivathan vaan pitkin nokkaansa. Siinä oli sortunut äitikin tylsämielisenä, mutta kun Ellu sanoi ettei Wolmarista miestä tule, niin hänkin sanoi: "eipä Wolmarista miestä tullutkaan." Silloin menivät nuorimmat veljet Wolmarin eteen ja sanoivat: "ei sinusta tule miestä, mutta meistä."
Tämmöistä oli Ellun kasvatustapa. Ei yhtään lempeää sanaa, ei yhtään rakkautta, jota luontokappalekin osottaa sikiöllensä. Ei yhtään vanhimman rakkautta osoittavaa tekoa, ei yhtään totuuteen neuvovaa ohjausta, eikä yhtään sydämellistä keskustelua. Vitsa, sorto, hirmuvaltainen ja ylimyksellinen ankaruus, ja tuomitseva valta aina vaan oli ylinnä.