Yhä enemmän kauhistutti ihmisiä Ellun kasvatustapa. He näkivät ja tunsivat selvästi, ettei sitä hyvä seuraa. Usea ihmisrakas ihminen kävi asiansyten Ellulassa siinä tarkoituksessa, että saada Ellun mielipidettä siinä suhteessa muuttumaan. Varovasti koettivat he Ellua oikaista siihen suuntaan, että tämän tulisi lempeämmin ja ihmisellisemmästi lapsiansa kohdella, koska hän kovuudellansa saattaisi heidät vasten tarkoitustansa saattaa turmioon.

Ellu ei myöntänyt kenellekään, että hänen kasvatustapansa oli väärä. Mutta miten lienee ollutkaan, havaittiin hänessä kuitenkin jonkunlainen muutos. Nuorimpia lapsiansa rupesi hän perin toisella tavalla kohtelemaan kuin Wolmaria. Heidän pikku-rikoksistaan kolhi ja maksi hän heitä kyllä armottomasti, mutta kun pienokaiset panivat pitkäveteisesti suunsa väärään ja rupesivat sitten hitaasti itkeä marisemaan, otti Ellu heidät syliinsä, taputteli heitä poskille ja päähän. Samassa painoi hän heitä rintaansa vasten, lausuillen: "oliko isä paha? Joko isä löi? Älä ole, pienokaiseni, milläsikään — ei isä enään ole paha … kävikö kipeästi? Isän poikahan se on. — — Sinusta tulee mies, mutta ei Wolmarista," ja monta muuta semmoista sanoi isä.

Tämmöisellä kohtelulla istutti Ellu nuorimpiin lapsiinsakin tottelemattomuutta ja pelottomuutta. Sillä kun he tiesivät, ettei siitä sen pahempaa seuraa, eivät he noista kopposista olleet taallaankaan, vaan olivat kynsin hampain kiinni joka paikassa pahuudessa. Mistä heitä enimmän kiellettiin, siihen he parhaiten pyrkivät, ja jos joku otti heidät kiinni, estääksensä heitä pahuutta tekemästä, käpertyivät he käteen kuin kissa ja purivat kuin koira. Kun he ulos pääsivät, koettivat he kiireen kautta ehättää niin vaarallisille paikoille, kuin suinkin saatavissa oli. He kiipesivät huonetten katoille, tikapuiden ylimmäiselle puolalle, heittivät itsensä ripuksiin kaivon suuhun ja moneen muuhun semmoiseen paikkaan, missä vaan jotakin vaaraa oli. Kun heitä sitten hätäillen haettiin, kokivat he olla hiljaa kuin hiiret siihen asti, kun heidät huomattiin. Kun he sitten huomattiin, kokivat he näyttääntyä niin vaaranalaisilta kuin suinkin mahdollista oli, huutain hoilaten täydeltä kurkkua, niinkuin hengen hädässä.

Niin, tämmöistä jälkeä oli Ellun lievennetty kasvatustapa tehnyt hänen nuorimmissa pojissaan, joihin hän nyt pani kaiken toivonsa.

V.

Erään varakkaan ihmis-ystävän kävi kovin sääliksi Wolmari-raiskan kurja tila. Oikein omantunnon asiana oli se vaivannut häntä kauvan aikaa. Myötäänsä mietti hän keinoja poika paran auttamiseksi, mutta eipä niitä ollut niin helppo löytää. Vihdoin luuli hän keinon keksineensä, ja hän lähti tallustelemaan Ellulaa kohden.

Huoneessa ei ollut muita kuin nuorimmat pojat ja heidän äitinsä ja piikatyttö.

"Missäs isänne on?" kysyi vieras.

"Hän on kylässä," vastasi tyttö.

"Entäs Wolmari?"