Oli syyskuun loppupuoli ja Paavo oli taasenkin matkalla. Aamupäivällä tuli hän erääsen etäiseen kaupunkiin, mikä oli hänen matkansa tarkoituksena. Hänen tiensä kulki läänin vankilan ohitse. Vankilan luo, siinä olevalle ylevälle paikalle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Paavo ei tiennyt mitä tämä merkitsee, sen vuoksi ajoi hän hevosensa tiepuoleen ja sitoi sen kiinni johonkin puuhun; sitten lähti hän astelemaan väkiryhmää kohden.
Kauvan sai Paavo jakailla, pakkautuessaan tuon laajan ja taajan väkiryhmän lävitse, ennenkun hän pääsi sen keskustaan. Sinne päästyänsä huomasi hän, että siinä suomittiin parhaaltaan erästä vankia kaakissa. Vanki oli selin häneen, niin että Paavo näki kaikessa hirmuisuudessaan tuon kauhean näytelmän. Yleensä oli lyötävän selkä mustana kuin maksa, mutta enimmiten oli se mennyt mäsäksi. Katkeilleet vitsain latvat jäivät välisti pystyyn sinertäviin, turvottuneisiin läpiin, ja kun niin sattui, painuivat ne toisella lyöntikerralla, niinkuin vaajat, ärtyneihin haavoihin. Lihanretkaleita lenteli vitsojen latvoissa ympäriinsä ja kyljiltä valui veri pitkin ruumista.
Tämmöistä ei ollut Paavo koskaan ennen nähnyt. Hän ei ollut osannut aavistaakaan tuota ankaraa ruumiinrangaistusta niin hirveäksi kuin se oli. Kovasti katui hän sinne tuloansa ja hän olisi mennyt poiskin, mutta se oli väentungoksen vuoksi mahdoton. Hänelle rupesi tekemään pahaa, mutta samassa lopetettiin lyöminen ja vanki laskettiin kaakista alas. Vanki kääntyi nyt Paavoon päin ja oitis tunsi hän hänet. Edessään oli — Wolmari.
Hämmästys tavoitti nämät molemmat tuttavat.
Wolmari ei ollut koko lyömisen-ajalla huutanut, ei valittanut, ei rukoillut, ei pyytänyt armahtamista, niin, hän ei ollut ääntä päästänyt — ei sanonut luotuista sanaa. Mutta nyt kuin hän Paavon näki, purskahti hän katkeraan itkuun. Raskaita kahleitaan kannatellen tulla helyytti hän Paavon luo ja tarttui hänen kaulaansa.
"Voi, Paavo! Ei minusta miestä tullutkaan … minä en voinut. Isäkin oli niin kova… Ei kukaan minua säälinyt eikä heti alussa ohjannut oikealle tielle ja sittenkuin joku ihmis-ystävä löytyi, oli se jo myöhäistä. Nyt minä olen mennyt mies, sillä tämä on jo kolmas kerta kuin sain varkaudesta selkääni, ja kohta minut viedään kärsimään ikuista vankeuttani. — Äitiäni minä aina säälillä ja ikävällä muistelen; hänkin raukka on saanut kärsiä niin paljon. Vie hänelle terveisiä, että minä häntä aina muistan ja rakastan. Lähettäisin hänelle jotakin arvokasta muistoksi, mutta mitäpä minulla on," sanoi Wolmari.
Tätä sanoissaan kaiveli Wolmari housunsa taskuja ja veti sieltä nenäliinan. — Tällä paineli hän veristä selkäänsä. Sitten ojensi hän sen Paavolle ja sanoi: "Vie tämä äidille, että hän tästä aina muistaisi onnetonta poikaansa."
Samassa lähti vanginvartia viemään Wolmaria vankilaan. Kalisten katosi hän vankilan kolkkojen muurien sisälle ja apealla mielellä jäi Paavo siihen seisomaan.
Vasta sitten kuin Wolmari oli kadonnut näkyvistä, huomasi Paavo, kuinka vaikea toimi hänellä nyt oli tehtävänä. Kuinka ja millä tavalla hän tekisi ilmoituksensa Wolmarista Ellulassa? Tämä kysymys pyöri hänen mielessään kotiin palatessaankin koko-välin, mutta ei se ottanut oikein selvitäkseen. Kuitenkin meni hän heti kotiin päästyänsä Ellulaan, Wolmarin terveisiä viemään, sillä omantuntonsa pakostakin täytyi hänen se tehdä.
Sekä Ellu että hänen vaimonsa olivat kotona.