OMISTAAN ELÄJIÄ.
"Tekö lähdette minua viemään?" kysyi muudan tutkimusretkellä oleva matkustaja eräältä keski-ikäiseltä mieheltä, joka ahkerasti puuhaili hevosensa ympärillä muutaman kestikievarin kartanolla.
"Minä", vastasi mies ja katsoa vilkasi matkustajaa silmiin.
"Mutta teidän hevosenne näyttää olevan märkänä; olette kai juuri palanneet kyytiä viemästä?"
"Ei … minä olen päinvastoin tuonut kyytiä, sieltä näin, johon te menette. Hevonen on syönyt jo pari tuntia, kyllä se jaksaa, varsinkin kun se vielä vähän … ja ettehän te niin kovasti…?" selitteli mies ja tuhrasi käsiseljällänsä nokkaansa.
"Ei suinkaan minulla mitään hengen hätää ole", sanoi matkustaja.
"Senhän minä hetikin näin… Näytätte siivolta mieheltä … ja minä saan kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä —. Täytyy ansaita näinä ahtaina aikoina, missä vähänkin sopii, ja tuo kestikievarin isäntätäkin tuo…" puheli mies elähtyneenä.
Kun matkustaja älysi, että kyytimies halusi vielä vähän syötellä hevostansa, meni hän hetkeksi kestikievarihuoneesen.
Siellä oli kestikievarin isäntä häntä vastassa.
"Heh — heh — heh! Onpa sitä huolta ja vaivaa kestikievarillakin. Laita hevoset kaikille matkustavaisille edes ja takaisin, se ei ole juuri helppo asia … pään päälle se kostaa kun kostaakin. Heh — heh — heh… Olipa se kahden isännän, jos ma sain teitäkään tästä lähtemään, mutta tuo sattui toki tulemaan, heh — niin on tiukka, heh — ja nyt te pääsette hänen kanssaan menemään, heh — heh… Oivallista, mutta mieltä siinä tarvitaan… Mutta eikö teillä ole mitään väke…"