Seutu, jota he nyt kulkivat, ei ollut mikään ihana, eikä viehättävä. Tie kulki pitkin korkeanlaisia ja laajoja porohiekkaisia harjanteita, jonka vuoksi seudun metsäkin oli vaivaiskasvuista tarringaista. Ainoastaan sinne tänne oli joku ihminen koettanut asuntoansa perustaa, mutta kovan luonnon tähden olivat ne jääneet autioiksi. Tämän yksitoikkoisuuden vuoksi vaipui matkustaja yhtäkaikkiseen, melkeinpä puoleksi nukkuvaan tilaan.
Yksitoikkoinen seutu loppui nyt ja eteen aukesi silmäsiintoja laveasti hyvästi viljeltyjä maita muhkeine taloineen. Tässä havahtui matkustaja täyteen virkeyteensä ja alkoi tehdä havainnoitansa.
I.
Kylän laiskin mies.
"Oh — hoh! Johan täältä kylä näkyy", sanoi matkustaja mäen rinteellä, nähdessään laaksossa olevan kylän.
"Johan tuo", sanoi kyytimies haukotellen.
"Onko näillä seuduilla mitään merkillistä?" kysyi matkustaja.
"Eikä ole … mistäpä täällä semmoisia olisi… Soh, ruuna, myötämäki."
Ruuna juosta hölkytteli aikakyytiä, ja niin tultiin yhä lähemmäksi tasankoa ja kylää. Siellä täällä pitkin tienvarsia oli vielä yksinäisiä hiekkakumpuja ja töyryjä; oli ikäänkuin nämät olisivat olleet tuon pitkän hiekkaselänteen penikoita.
Erään tuommoisen kikkerän hiekkakummun laella näytti, matkustajan mielestä, olevan melkein kumossa oleva puinen savutorni.