"Ja kuitenkaan ei ole pellossani ainuttakaan kyynärää muiden kaivamaa ojaa", vakuutti Risto.
"Kuinka se on mahdollista, että toisella kädellään ojaa kaivaa?"
"Hätä neuvon keksii. Minulla on erilainen lapio kuin muilla ihmisillä. Sen varrenjuurella on aspilla kiinnilyöty rengas. Kun minä lähden ojaa kaivamaan, pujotan minä renkaasen nahkahihnan, jonka päät pistän soljella kiinni, niin että sekin on nyt suurena renkaana. Tämän hihnan mutkan panen minä oikean olkapääni kautta hartioini yli ja nyt on ojamies valmis. Lapionvarsi pitää myös olla niskasta tavallista väärempi. Kun minä rupean ojaa kaivamaan, voin vasemmalla kädelläni varren ponnesta hoitaa lapion mihin asemaan tahansa. Jalallani poljen lapion maahan, kädelläni käännän lapion niin, että maa jääpi lapiolle ja siihen siaan kuin muut nostavat sen käsivoimalla ylös, teen minä saman tempun hartiovoimalla. Siinä työssä täytyy minun olla tavallista köykymmässä, mutta istun levähtämään, kun kovin selkä puuttuu. Totta kyllä, ettei ojaa niin rohki tule, mutta sitä tulee kuitenkin", selitteli Risto.
"Itsekö olette kaikin tuon pellon tehneet?"
"Joka kapan-alan. Suurimman osan tein sitä niinä kahtena vuotena, jolloin vielä asuin entisen torpan huoneissa. Olipa pelto sen ajan kuluttua tarpeesen, sillä varat olivat melkoisesti kuluneet mökin rakentamisessa ja noitten kahden tulottoman vuoden elämisen tarpeissa.
"Kun lapsen kanssa muutin tähän mökkiin, oli minulla jo perunaa ja ohraa kylvössä. Siitä saimme ne vähät tarpeet, mitä elämiseksemme tarvitsimmekin. Pahin puute oli maidosta, jota lapsi välttämättömästi tarvitsi. Kuitenkin koin vaihdella sitä oljilla, ruumenilla ja perunoilla, niin ettei siitäkään kovin pahaa puutteita tullut.
"Peltoa piirastin vointini mukaan lisää ja entisen koetin saada hyvään kasvuvoimaan. Se rupesi antamaan yhä parempia satoja ja niin ei ole ollut hätäpäivää.
"Kuta enemmän aika kului, sitä paremmaksi kävi elämä. Lapsi kasvoi vuosi-vuodelta ja se toi sekä hupia että hyötyä. Hän loi paljon valoa minun murrettuun ja synkkään elämääni. Lapsellisella lepertelemisellään ja viattomalla iloisuudellansa sai hän ankarimmatkin suruni haihtumaan ja samassa oli hän minun oikea käteni."
"Mutta kuinka te voitte saada lantaa noinkin paljolle pellolle, kun teillä ei ole eläimiä?"
"Siitäkin olen kokenut pitää huolta. Ruumenet, oljet, pyörtäneistä ja kedoista kerääntyneet nurmet annan minä joka vuosi tässä lähellä asuville, eläimiä pitäville, mutta pellottomille mökkyreille. Heidän kanssaan olen tehnyt semmoiset kaupat, että heistä kahden tulee vuoropäivinänsä antaa minulle tuoppi maitoa päivässä ja kaikki lanta, mitä heille vuodenpitkään karttuu; heidän on myös vedätettävä se valmiiksi pellolle. Itse pidän huolta lisä-ainetten hankkimisesta heidän tunkioihinsa ja siitä, ettei heiltä mitään lantavaroja hukkaan mene. — Näin tavoin saan lehmän-antia tarpeekseni ja paljon lantaa. Muutoin pidän siitä täällä kotonakin huolta, Tuolla ladossa on minulla melkoiset lantavarat. Sinne keräilen karisseita lehtiä, turpeita, hakkailen havuja, kantelen muuraispesiä ja muuta semmoista törkyä. — Joka päivä kokoilen tieltä parin virstan päästä, ja muilta lähiseudun ulkopiirteiltä, kaikki mitä eläimet ovat sinne jättäneet ja vien latooni. Kaikki likavedet kannan sinne ja usealta mökkyriltä saan hyviä lisiä sitäkin laatua. Kun en milloinkaan lyö laimin sitä tehtävääni, kertyy vuoden pitkään melkoinen kasa. Lato on jaettu kahteen osaan. Toinen puoli on aina mahimassa yli vuoden ja sitten on se avullista lantaa.