"Kesä tuli ja laiva lähti. Emme voineet nukkua viime yönä silmän täyttä, niin vaikealta tuntui tuo kolmen vuoden ero. Aamulla lähdin minä saattamaan häntä rantaan, ja siellä vielä puristimme hellästi toisiamme ennen eroamme. Kun siinä kyynelsilmin toisiamme hyvästi jättelimme, annettiin lähtömerkki ja Erkin täytyi rientää pois. Laiva lähti liikkeelle. Erkki seisoi laivan perässä, huiskutti hattuaan ja huusi: 'Hyvästi, Heta!' Minä seisoin rannalla ja katselin niin kauvan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kaukaa näin minä vielä, kuinka Erkki seisoi perällä ja heilutti hattuaan. Vihdoin teki laiva käänteen ja katosi näkyvistä jonkun niemen taa.
"Kun minä lähdin kotiin menemään, olin niin voimaton, etten voinutkaan kävellä ja joka jäsenessäni tuntui kummallinen vavistus. Minun täytyi istua lähellä olevan hirren tyvelle miettimään tilaani. Joku käsittämätön kaiho ja surumielisyys vaivasi niin mieltäni, etten voinut kaukaan aikaan yrittääkään kotiin lähtemään, vaikka voimanikin olisivat jo riittäneet. Ennen oli velka ollut suurimpana surunani ja kuinka sen saisimme maksetuksi, mutta nyt haihtui koko velkasuru kuin tuhka tuuleen, ja eron ja ikävän kaiho otti nyt vallan sydämessäni.
"Vihdoin lähdin mennä horjumaan kotiin.
"Kotiin päästyäni olivat kaikki kynnelle kykenevät lapseni vastassani. 'Mihinkä isä meni…? Äiti, kuulitteko! Mihinkä isä meni?' uteli heistä yksi ja toinen, riippuen minun vaatteitteni liepeissä.
"'Isä meni kauas noutamaan teille makeisia ja kauniita kaluja", koin heille sanoa, tyydyttääkseni heidän utelijaisuuttansa.
Lapset pitivät isästänsä paljon, sillä hän rakasti suuresti heitä. Kun hän raskaan päivätyön päätyttyä tuli iltasilta kotiin, olivat lapset oitis hänen kintereillään. Vaikka kuinka väsyksissä hän olisi ollut, kiikutteli ja hypitteli hän heitä, syötti, riisui ja toimitti maata —. Kummako se on, jos lapset rakastivat ja ikävöitsivät isäänsä, sillä enpä luule monta niin hyvää ja sydämellistä isää löytyvän.
"Elämän velvollisuudet kutsuivat minut taloudellisiin toimiin ja puuhiin. Minä näin lapsiparven ympärilläni, jotka kaipasivat apua ja hoitoa, ja minä tunsin itseni velvolliseksi uhraamaan kaikki voimani ja tarmoni heidän edukseen. Innolla ryhdyin minä työhön ja toimeen, ja tässä jokapäiväisen elämän hyörinässä haihtui enin ikäväni, mutta tuo hyvästijättö-hetki ei vaan haihtunut mielestäni. Semmoisena outona kajastuksena kuvasteli se mielessäni ja tämä raskautti elämääni.
"Noin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Erkki lähti. Silloin tuli tieto tuosta onnettomasta haaksirikosta ja sen surullisista seurauksista. Niinkuin ukkonen olisi pilvettömältä taivaalta odottamatta iskenyt ruumiini lävitse, niin ankaran vaikutuksen teki tämä sanoma minuun. Minä en itkenyt — minä huusin niin kauvan kun voimani riittivät. Sen perästä tulin niin voimattomaksi, etten kättäni voinut liikuttaa. En kyennyt hoitamaan lapsia, enkä mitään toimittamaan. Hyvät ihmiset näkivät toivottoman tilani ja he auttoivat minua paljon ensiaikoina.
"'Onnettomuus ei tule yksin' sanotaan ja sen tulin todeksi huomaamaan. Minä en ollut koko suruni ajalla edes muistanutkaan velkaa, joka nyt oli hartioilleni tullut. Mutta tuskin olin kynsilleni toipunut, kun jo senkin sain muistooni entisen suruni ja huoleni lisäksi.
"Tuon lainan, minkä olimme tarvinneet huoneita rakentaissamme, olimme saaneet tämän kylän rikkaimmalta mieheltä, ja oli se parintuhannen markan suuruinen. Heti kun tieto saapui mieheni tapaturmaisesta kuolemasta, pani hän saatavansa hakemukseen. Kyllä sen arvaatte, miltä tämä tuntui, tullessaan entisen murheeni lisäksi. Tuntui siltä kuin maa olisi revennyt altani ja nyt vasta tunsin kaikessa kauheudessaan, kuinka turvattomaksi ja onnettomaksi olin joutunut. Minä itkin ja rukoilin velkojaa niin paljon, että olisi luullut kivenkin siitä heltyvän. Minä pyysin häntä, ettei hän saattaisi minua lapsineni mierontielle näin suuren surun ja ahdistuksen aikana ja lupasin tehdä työtä yöt ja päivät ja maksaa hänelle velkani. Kuitenkaan ei tämä mitäkin auttanut; hän sanoi vaan: