"Kaikki ihmisetkö tässä kaupungissa ovat suomuksissa?" kysyi matkustaja.
"Ei toki kaikki. Eiväthän nuot ensimmäisetkään kovin pahasti… Eilen tuli ensimäinen höyrylaiva tänä kesänä kaupunkiin ja herrat ovat olleet siellä juomassa; sieltä ne vaarit nyt palailevat — kas taas tuolla!" sanoi kyytimies, osoittaen erästä katua kohden.
Sieltä tuli toinen pari jalkamiehiä. He olivat lihavia ja parrakkaita miehiä, niin toinen kuin kumpainenkin. Käsikaulassa tulla lötöstelivät he ja kummallakin oli keppi kädessä. Tavasta heistä toinen lotkahti pitkällensä kadulle ja välistä he taasen molemmin lytkähtivät yhteen nippuun; olipa siinä silloin kokonainen läjä. Kun kaaduttiin yhdessä nipussa, möngittiin miestuumasta ylös, mutta sortuiko heistä vaan toinen, oli aina pystöön jäänyt valmis kovaonnista auttamaan. — Selvästi näki, että he työssä ja totuudessa kokivat toinen toisensa kuormaa kantaa.
Nyt tuli juuri kadunristeys, johon heidän piti kääntyä. Siinä oli pytinki korkealla kivijalalla ja kivijalka oli vasta rapattu hyvin karkeaksi, niinkuin kaupungeissa on usein tapana tehdä. Tämän sivua lähtivät ystävykset astelemaan. Nyt sattui niin, että toiselta putosi keppi kivijalan viereen. Mikäpä muu siinä oli neuvona kuin täytyi ruveta sitä ylös vuovaamaan. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppo tehtävä kuin puustakatsoja luulisi. Sillä kun hän suuren vatsansa päälle koetti sujuttaa itseänsä, niinkuin paininpuulle, teki vatsa pahaa vastusta ja pääkin lienee ollut liian raskas. Siinä hän kiikkui kuin puntarin nenässä ja käsi ei vaan ylöttynyt keppiin, vaikka kuinkakin olisi kurkoittanut. Vihdoin teki hän väkiponnistuksen, mutta sillä paljolla seurauksella, että päänpuoli voitti, jalat kirposivat maasta ja samassa pukkasi hän paljaan päälakensa kivijalkaan semmoisella voimalla, että luuli kivijalan puhkeuvan sisään.
Voi kova-onni sentään! Tuon munkkimoisen päälaen repi karkea rappinki niin ristirastiin, että se oli melkein yhtä monessa kairassa kuin nahkiaismerta ja veri kähisi siitä joka paikasta kuin siivilästä. Kuitenkaan ei sitä kovin paljon verta tullut, mutta yleensä sitä vaan valui. Koetettiin hakea haavaa, mutta sitä ei löytynyt missään ja kuitenkin oli se kaikkialla, sillä päälaki oli yhtenä mömmönä.
Keppi se makasi rauhallisesti kivijalan vierustalla ja ikäänkuin ilkkuen oli se olevinaan aivan tietämätön koko omistajansa ja muiden hädästä. Ja sen omistaja se laskeutui tyyneesti kepin viereen rauhallisesti lepäämään. Oli niinkuin hän olisi halunnut kepin luo, kun keppi ei tullut hänen luoksensa, ja niin he olivat taasenkin hyvät ystävät, kuten ennenkin.
Ystävä koetti toveriaan ylös auttaa, mutta se oli mahdoton. Hän koetti häntä nostaa, venyttää ja vanuttaa, mutta siinä pysyi toveri, ruikuttaen surkeasti. Matkustajat eivät voineet olla säälimättä tuota kovan onnen saanutta. He astuivat kärryistä alas ja sitten koetettiin miehissä vääntää ylös pulman kohtaamaa, mutta kaikki oli turhaa, sillä hän pysyi kun pysyikin siinä; eipä mikään ihmisvoima näkynyt voivan häntä auttaa, sillä hän ei vaan ottanut jalvoillensa.
"Kylle teiden teyty auttan teme herran. Ottan hevonen ja viiän kotia; mine maksa teile hyvä juomaraha", sanoi sortuneen armelias ystävä matkustajille.
Vaikka tämä olikin vastenmielistä, täytyi matkustajain kuitenkin, samaritanuksen kannalta katsoen, tämä pyyntö täyttää, vaikkeivät he sitä herran sanojen mukaan ymmärtäneet.
Matkustajat noutivat hevosen ja sitten he kolmikannassa väänsivät kova-onnisen sauvoinensa kärryihin.