"Sittehän te tiedätte mihin täällä on paras mennä?"
"Tiedän… Eiköhän sitä kestikievarissa — —. Haaih."
Kello oli kaksi yöllä, kun he tulivat kaupunkiin. Niinkuin pikkukaupungeissa tavallisesti on, ei laitakaupungissa näkynyt hengenhuokua, sillä ihmiset nukkuivat parhaaltansa makeinta aamu-untansa. Mutta keskemmällä kaupunkia tulla teppasi rannasta päin heitä vastaan jalkasin melkoinen parvi herrasmiehiä. Useat heistä käveli käsikädessä ja heidän astuntonsa oli jotensakin varma. He menivät matkustajain ohi mitään sanomatta, katsoa vilkasivat vaan heihin.
Tuskin olivat nämät näkymättömiin menneet, poiketen toiselle kadulle, kun matkustajia vastaan alkoi tulla toista maata. Heitä kohden ajaa viiletti nyt täyttä vauhtia hevosella tulijoita. Hevonen hyppäsi niin rajusti, että oikein hirvitti, semminkin näin yösenä aikana, jolloin kuitenkin on jonkunmoista hämärää, vaikka yöt ovatkin valoisat. Tuli kipinöitsi hevosen kavioista, lyödessään kengitettyjä jalkojaan katukiviä vastaan ja kiessien rattaistakin tuiskahteli silloin tällöin säkeniä. Kiessien taka-istuimella istui ajaja, ohjaten virmaa hevosta. Kaksi herrasmiestä istui rinnan kiesseissä, retkahdellen, milloin toisiansa vastaan, kulloin taas päinvastoin. Tavasta rötkähtivät he niin syvälle eteenpäin, että luuli heidät putoavan nurin-niskoin kiessien keulan ylitse hevosen jalkoihin. Väliin taas saivat he taapäin semmoisen suonenvedon tapaisen ponnahduksen, että pelkäsi heidät, sääret virveliä huutaen, takaperoista häränpyllyä heittäen lentävän kyytimiehen ylitse päälleen kivikatuun. Oli miehissä notkeutta, ja jospa lienee ollut lämpöäkin.
Matkustajat kokivat väistää heitä ja niin päästiin onnellisesti toistensa ohitse.
Samassa tuli vastaan jalkamies-pari. He kävelivät niin tarkkaan koko tuon leveän kadun, että tuskin siihen jäi ainuttakaan neliöjalkaa, jota he eivät olisi tallustelleet. Eipä kadun leveyskään kenties olisi heidän kulkeakseen riittänyt, jolleivät rakennukset katuvierellä olisi heitä estäneet laveampaa alaa tieksensä ottamasta. Tähän arveluun tuli siitä, kun ystävykset yhtenään törmäsivät rakennusten seiniin kopiksi, milloin yhdellä, kulloin toisella puolella katua. Tuossa rynnäkössä kävi välistä niin nolosti, että seinä potkasi heitä niin lujasti vastaan, jotta he kimmahtivat seljällensä kuin torakat, niin että tallukat viuhahtivat taivasta kohden. — Toinen heistä oli pitkä ja hienosäärinen, hännystakissa oleva herra. Hän lienee pitänyt katukivistä parempaa huolta kuin tukevampi kumppaninsa, koska hän yht'äkkiä rupesi niitä suutelemaan. Tämä kävi niin kiireesti ja suurella vauhdilla, että hän huilasi sen voimasta hyvän matkan vatsastaan eteen päin. Siitä ylösnoustuansa oli hyvä palanen poissa hänen — nenänsä päästä. Tämä ei tainnut olla mikään surettava vahinko, sillä sitä ennen oli hänen nokkansa tavattoman pystö ja terävä, mutta nyt oli se tasaantunut jotenkin suhteelliseksi. Kuitenkaan ei hän tainnut pitää koko nokan lyhennyksestä, sillä hän kiroili julmasti ja tapaili nokkaa kouraansa, mutta se riivattu heilui niin hirmuisesti, ettei hän saanut sitä kiinni.
Kyytimies ei voinut olla seisauttamatta hevosta katsoakseen noiden herrojen vaivaloisia matkaa.
"Mi-mitä te mou-mou-kat si-siinä ka-ka-katselette ihmisiä?" sommerteli tuo nenänsä tasannut.
"Aja pois!" sanoi matkustaja kärsimättömästi.
He lähtivät.