"Älkää muuta älkääkä toista… Eikö sitten kelpaisi…? Ajatelkaas! Vaimo-ihminen elättää kuusi lasta, joista vanhin ei ijässään ole vuoteesta päässyt ylös … ja komiastipa elättääkin. Siihen sitten vielä päälliseksi maksaa semmoisen velan —. Se on jo jotakin. Hänellä on nyt komea talo, ei kenellekään pennin velkaa; viljaa on säästössä moneksi vuodeksi — mitäs puuttuu, vaikkei ole kuin vaimoinen henki? — — — Tiesinhän minä, että te pidätte hänestä", puhkesi kyytimies puhumaan; tuntuipa siltä kuin koko vaimon hyvyys olisi ollut hänen ansionsa.
"Oikeassa olette", sanoi matkustaja ja vaipui taas mietteisinsä.
Kyytimies rupesi taasenkin viheltelemään, mutta tovin päästä rupesi hän nuokkumaan ja nukkui viimein.
Yksinään mietiskeli nyt matkustaja yön hiljaisuudessa. Ei kuulunut muuta kun kävellä lötöstelevän hevosen kavioiden kapse ja kärrynratasten ritinä hiekoitetulla tiellä, sillä linnutkin pitivät yösydäntä ja olivat lakanneet laulamasta; ainoastaan jonkun juoksevan puron sorina säesti silloin tällöin noita yksitoikkoisia säveleitä.
"Kaupunki näkyy jo", sanoi matkustaja ja nyhjäsi kyytimiestä.
"Jopahan, näen mä", sanoi kyytimies oikaisten itsensä, kohentaen lakkiansa ja pyyhkien takkinsa hihalla kuorsaamisesta vaahtoontuneita suupieliään.
"En ole tullut kysyneeksi kotipaikkaanne?" sanoi matkustaja.
"Täältähän tuota olen kaupungista", sanoi kyytimies haukotellen.
"Kestikievarista?"
"Ei kuin pikku talosta."