"Saitko mitään?" kysyi vaimo pelokkaasti.
"Sainhan tuota vähäisen".
"Minkä verran?"
"Ei muuta kuin leiviskän jauhoja … ei heilläkään ole".
"Missä ne ovat…? Tuo, Jumalan tähden, ne tänne, että saadaan keittää puuroa … me hiukeamme tuohon paikkaan", hätäili vaimo.
"Ei ne ole täällä, minä ne vein — — —".
"Veit, mihin veit…? Ethän, Jesuksen tähden, salapolttimoon?" sanoi vaimo ja hän rupesi kauheasti vapisemaan.
"Mihinkäs sitten?" sanoi mies niin yhtäkaikkisesti ja kylmästi, että olisi luullut jäitä putoilevan hänen suustansa.
Vaimo parahti kipeällä, sydäntä särkevällä äänellä. Se oli viimeisen toivon pettynyt epätoivoinen parahdus, jonka olisi luullut kivetkin pehmittävän. Hän ei itkenyt enään, sillä elämän kova koulu, kalvaava, kuluttava nälkä ja pettyneet elämän toivot, olivat tyhjentäneet hänen sydämensä. Hän meni horjuen vuoteesen ja pani maata; siinä hän sitten raskaasti hengittää huohotti.
"Kova, kylmä, jumalaton ihminen ja aviokumppani! Ei sinua liikuta yhtään vähää vaimosi ja lastesi nälkäkuolema, kunhan vaan itse saat tuota kirottua lientä", sanoi vaimo viimein heikolla ja värisevällä äänellä.